Ero sivun ”Renko” versioiden välillä
(kuntaliitos, kaupunginosa, linkit) |
p (Tekstin korvaus – ”<widget type="googlemap">[ \n]*<marker lat="(\d*.\d*)" lon="(\d*.\d*)">.*<\/marker>[ \n]*<\/widget>” muotoon ”{{#display_map:$1,$2}}”) |
||
| (2 välissä olevaa versiota toisen käyttäjän tekemänä ei näytetä) | |||
| Rivi 1: | Rivi 1: | ||
[[Image:Renko.vaakuna.svg.png|thumb|right|100px|Rengon entisen kunnan vaakuna]] '''Renko''' (ruotsiksi ''Rengo'') on ollut vuoden 2008 loppuun saakka itsenäinen Kanta-Hämeen ja Suomen kunta, joka sijaitsi Etelä-Suomen läänissä, noin 15 kilometriä [[Hämeenlinna|Hämeenlinnan]] keskustasta länteen. Kunnassa oli 2365 asukasta ja sen pinta-ala oli 290,85 neliökilometriä, joista 12.32 neliökilometriä oli vesistöä. Väestötiheys oli siis 8,49 asukasta neliökilometriä kohden. Vuoden 2009 alussa toteutetun Hämeenlinnan seudun kuntaliitoksen jälkeen Renko lakkasi olemasta itsenäinen ja siitä tuli yksi uuden [[Hämeenlinnan kaupunki|Hämeenlinnan]] kaupunginosakeskuksista. | [[Image:Renko.vaakuna.svg.png|thumb|right|100px|Rengon entisen kunnan vaakuna]] '''Renko''' (ruotsiksi ''Rengo'') on ollut vuoden 2008 loppuun saakka itsenäinen Kanta-Hämeen ja Suomen kunta, joka sijaitsi Etelä-Suomen läänissä, noin 15 kilometriä [[Hämeenlinna|Hämeenlinnan]] keskustasta länteen. Kunnassa oli 2365 asukasta ja sen pinta-ala oli 290,85 neliökilometriä, joista 12.32 neliökilometriä oli vesistöä. Väestötiheys oli siis 8,49 asukasta neliökilometriä kohden. Vuoden 2009 alussa toteutetun Hämeenlinnan seudun kuntaliitoksen jälkeen Renko lakkasi olemasta itsenäinen ja siitä tuli yksi uuden [[Hämeenlinnan kaupunki|Hämeenlinnan]] kaupunginosakeskuksista. {{#display_map:60.895131,24.286286}} | ||
<br> | <br> | ||
| Rivi 85: | Rivi 83: | ||
Jutila, Heli & Harju, Hannu: Rengon luonto-opas. 2004. Hämeenlinnan seudun kansanterveystyön kuntayhtymän ympäristöosasto. ISBN 952-5251-78-0<br> [[Coordinates::60.895131, 24.286286| ]] | Jutila, Heli & Harju, Hannu: Rengon luonto-opas. 2004. Hämeenlinnan seudun kansanterveystyön kuntayhtymän ympäristöosasto. ISBN 952-5251-78-0<br> [[Coordinates::60.895131, 24.286286| ]] | ||
[[Category:Renko]] | [[Category:Renko]][[Category:Häme-Wiki]][[Category:Häme-Wiki]] | ||
Nykyinen versio 12. maaliskuuta 2023 kello 15.18
Renko (ruotsiksi Rengo) on ollut vuoden 2008 loppuun saakka itsenäinen Kanta-Hämeen ja Suomen kunta, joka sijaitsi Etelä-Suomen läänissä, noin 15 kilometriä Hämeenlinnan keskustasta länteen. Kunnassa oli 2365 asukasta ja sen pinta-ala oli 290,85 neliökilometriä, joista 12.32 neliökilometriä oli vesistöä. Väestötiheys oli siis 8,49 asukasta neliökilometriä kohden. Vuoden 2009 alussa toteutetun Hämeenlinnan seudun kuntaliitoksen jälkeen Renko lakkasi olemasta itsenäinen ja siitä tuli yksi uuden Hämeenlinnan kaupunginosakeskuksista.
Renko-nimestä
Keskiaikaisissa, joita meillä Suomessa on todella vähän, lähteissä pitäjän nimi esiintyy ajankohdelle tyypilisesti eri muodoissa: vuonna 1440 = Rengo, 1470 = Ringha, 1475 = Rengia, 1505 ja 1512 = Rengo.
Kun Rengon kappalainen Israel Kempe, lähetti 1700-luvun puolivälissä kijeessä vastauksen Turun tuomiokapitulille, kun setiedusteli pitäjään liittyviä menneisyyden asioita. Kappalainen totesi kirjoituksessaan pitäjän nimen johtuvan sen alueella mutkittelevasta joesta, joka laskee Hattulan Renkajärvestä Renkajokena eli Rengonjokena kohden Vanaja-veden virtauksia, yhtyen tähän vesistöön Kernaalanjärvessä. Tähän teoriaan on yhtynyt myös professori Pekka Suvanto.
Nykyisin pitäjän nimestä on vallalla toisenlainen käsitys. Nimitotutkimukseen erikoistunut Suomen historian professori Jouko Vahtola sekä nimistötutkijanakin ansioitunut tohtori Petri Hiltusen mukaan[ Rengon nimi on germaanista alkuperää ja siten lähinnä ajanlaskumme varhaisvaiheilta. He molemmat ovat havainneet vastaavuuksia myös muissa kantahämäläisissä nimissä, sillä vastaavasti äännettyjä nimimuotoja (Renco, Rencho, Renk) tavataan ennen keskiaikaa saksalaisella kielialueella. Sanan merkitys on ollut Hiltusen mukaan sama kuin Hathun eli 'taistelu' tai 'ottelu'. Renc merkitys on muinaissaksissa myös 'ylimielinen', 'ylpeä' tai 'kopea'.
Renkolaista kylännimistöä käsitellessään Hiltunen tulee siihen johtopäätökseen, että vanhimmat nimet sijoittuvat Kanta-Hämeen vanhimmille asuinpaikoille. Esimerkiksi Rengon kylät Waimare ja Muurila ovat pitäjän vanhimmat kylät. Näin Rengon kylien nimet voidaan johtaa seuraavasti; Muurila = Mure, Waimare = Weimar, Wiiala = Wia, Kutila = Gudi ja Nevilä = Nevi. Näin sekä pitäjän oma nimi ja useiden kylien nimistö olisi siis paljolti saksalaisperäistä ja puhtaasti ei-kristillistä
Vaakuna
Rengon kunnan vaakunan suunnitteli vaakunataiteilija Olof Eriksson, ja se vahvistettiin käytettäväksi vuonna 1953. Vaakunassa on kaksi Rengon menneisyyteen keskeisesti viittaavaa symbolia.
Härkä on tietysti Rengon kautta kulkeneen esihistoriallisen Härkätien symboli. Härän kantamassa viirissa on apostoli Jaakon symbolina simpunkankuori. Tätä symboli käyttivät Espanjan Compostella kaupunkiin Pyhän Jaakon haudalle matkaavat pyhiinvaletaja. tämä siksi, että Rengon kirkko oli merkiitävä keskiaikainen puhiinvelluspaikka johon on lisäksi yhdistetty usein Puhä Jaakko, jolle kirkko on myös pyhitetty.
Renkolaisia kyliä
Muurilan ja Vaimareen lisäksi muita entisen Rengon kunnan kyliä ovat Ahoinen, Asemi, Kaloinen, Kuittila, Lietsa, Nevilä, Oinaala, Uusikylä, Vehmainen sekä Nummenkylä.
Historia
Esihistoria
Ensimmäiset esihistorialliset merkit Rengon ihmisasutuksesta sijoittuvat mesoliittisen eli keskisen kivikauden Suomusjärven kulttuurin ajanjaksolle n. 7500 – 4200 eaa. Tunnetuimpia ajanjaksolle ajoitettuja löytöjä ovat kolme eteläsuomalaista tasatalttaa. Kyseessä on työkalu, jota on käytetty puun ja muiden kovien aineiden veistämiseen ja työstöön. Niistä kahden löytöpaikka tiedetään varmasti: Ensimmäinen löydettiin 1950-luvulla Ahoisista Kyynäröisten rantapellosta. Toinen taas löytyi 1980-luvulla Vehmaisten Kirkkolan tilalta. Kolmannen taltan tarkka löytöpaikka on tuntematon.
Kampakeraamisen kulttuurin ajalta (n. 4200 – 2000 eaa) Rengosta on löydetty sekä pohjalainen että itäkarjalainen tasataltta. Pohjalaisen tasataltan tarkka ajoitus on tosin epävarmaa, mutta se on kaikkein todennäköisimmin juuri tältä aikakaudelta. Mustasta sädekiviliuskeesta valmistetun esineen muoto ja käyttötarkoitus ovat hyvin samanlaisia eteläsuomalaisten tasatalttojen kanssa. Esine ostettiin Kansallismuseon kokoelmiin vuonna 1897 Muurilan Peltotalosta. Itäkarjalainen tasataltta löytyi muutamaa vuotta myöhemmin myös Muurilasta, mutta Kansallismuseo sai sen kokoelmiinsa vasta vuonna 1952. Äänisen viherliuskeesta valmistettu esine vastaa kovuudeltaan piitä, joten se on soveltunut hyvin erilaisen puuaineksen muokkaamiseen.
Verrattuna kahteen aikaisempaan esihistorialliseen ajanjaksoon, on nuorakeraamisen kulttuurin (n. 2500 – 2000 eaa) esineistöä löydetty Rengon alueelta huomattavasti runsaammin. Löytöjä on yhteensä 11 kappaletta: kolme vasarakirvestä, yksi olkakirves ja seitsemän oikokirvestä. Vasarakirveet ovat löytyneet Muurilasta, Kaloisilta ja Vehmaisista, mutta yhdenkään löytöpaikan tarkaa luonnetta ei ole pystytty määrittämään. Olkakirves taas löytyi vuonna 1927 Uudenkylän Eerolan talon mailta. Esine muistuttaa hyvin paljon oikokirvestä, mutta eroina ovat kyljessä olevat pienet pykälät, jotka estävät kirvestä liukumasta varsireiän läpi sillä lyödessä. Renkolaiset oikokirveet ovat puolestaan löytyneet huomattavasti laajemmalta alueelta. Nuorakeraamisen ajan esineistön levinneisyydestä voikin erottaa kaksi alueellista painopistettä: Renkajoen laakson vasarakirveen, oikokirveen ja olkakirveen sekä Kaartjoen laakson vasara- ja oikokirveet.
Kaksituhatvuotinen ajanjakso nuorakeraamisesta kulttuurista rautakaudelle on Rengossa arkeologisesti löydötön. Myöhäisemmältä rautakaudelta on kuitenkin löydetty muutamia esineitä. Nummenkylästä löytynyt rautainen keihäänkärki lahjoitettiin Hämeenlinnan museon kokoelmiin vuonna 1943. Keihäänkärki on tyypillinen viikinki- ja ristiretkiajan (n. 800 – 1200) esine, joita on löydetty Suomesta yli kaksisataa kappaletta. Valajärven saviastia taas on yksi Rengon tunnetuimmista muinaislöydöistä. Astia löydettiin vuonna 1966 Valajärven pohjoispuolelta. Ainutlaatuiseksi löydön tekee se, että astia on lähes täysin ehjä. Esineellä on korkeutta 74 mm, suurin halkaisija on 131 mm ja se painaa 300 g. Astia on ajoitettu ajanjaksolle 600 – 1200 ja sen löytöpaikasta ja käyttötarkoituksesta voidaan esittää monia eri arvauksia. Sitä on voitu käyttää säilyttämään jotain omistajalleen arvokasta, mutta aikojen kuluessa maatunutta sisältöä. Yhtä hyvin se on kuitenkin voinut toimia astiana uhrimenoissa, jolloin sen käyttötarkoituksena on ollut säilyttää hengille uhrattua ruokaa ja juomaa. Kolmas löydetty myöhäisrautakautinen esine on Asemin kylästä löydetty savikiekko. Se löydettiin vuonna 1973 Vanhatalon pihalta. Esine on lähes täysin pyöreä ja sen läpimitta on 112 mm ja paino 365 g. Sen käyttötarkoituksesta on kaksi eri tulkintaa: esine on toiminut joko ahjoon kuuluvien palkeiden suukappaleena tai kangaspuiden painona. Toisaalta tulkinnat eivät ole toisiaan poissulkevia.
Kokonaisuutena rautakauden niukat esinelöydöt kertovat siitä, että Renko ei houkutellu aikakauden ihmisiä asumaan. Asutusta on silti Rengossa ollut tänäkin aikana - se on vain ollut vähäisempää ja harvempaa. Tärkein yksittäinen syy tilanteeseen on se, että Renko ei sijaitse suurten vesistöjen varrella. Esimerkiksi Renkajoen pitkittäisharju on aina sopinut hyvin maanviljelykseen, mutta järvien puutteesta johtuen se raivattiin tähän käyttöön vasta keskiajalla. Myöskään rautakautisia kalmistoja ei ole Rengosta löydetty, vaan lähes kaikki merkittävät suomalaiset rautakautiset kalmistolöydöt ovat alueita, jotka sijaitsevat asutukselle sopivien järvien tai muiden vesistöjen välittömässä läheisyydessä.
Keskiaika
Ensimmäinen historiallinen lähdemerkintä Rengosta löytyy vuodelta 1440. Siitä käy samalla ilmi Rengon kiinteä yhteys Vanajaan, sillä Renko mainitaan yhtenä sen sivupitäjistä.
Myös sata vuotta nuoremmissa lähteissä Rengon ja Vanajan välinen yhteys on kiistaton: Muurilan kylän sijaintitiedoiksi mainitaan samassa asiakirjassa sekä Vanaja että Renko. Itse Rengossa aikakauden asutus keskittyi lähelle Härkätien ja Rengonjoen välistä risteystä. Alueella sijaitsevatkin Rengon vanhimmat kylät Muurila ja Kuittila. Myös Muurilan tytärkylät Vaimare ja Uusikylä ovat olleet asutettuja ennen 1400-luvun loppua. Myöhäiskeskiajalla saivat alkunsa puolestaan Oinaala, Nevilä, Ahoinen, Vehmainen, Kaloinen sekä Asemi, jotka kaikki ovat tyypillisiä keskiajan uudisasutuskyliä.
Lähde, jossa Renko mainitaan ensimmäisen kerran, on oikeudenkäyntipöytäkirja. Siinä Etelä-Suomen laamanni Matts Mårtensson vahvistaa pitämillään Mäskälän pitäjän ja Rengon käräjillä tapahtuneen tilanluovutuksen. Sitä seuraava asiakirjamerkintä Rengosta löytyy puolestaan kolmekymmentä vuotta nuoremmasta oikeudenkäyntipöytäkirjasta, jossa Janakkalan Hagan kartanolle tuomittiin kuuluvaksi Renkajoen varrella ollut niitty. Hämeen ensimmäisessä maakirjassa vuodelta 1539 Hattulan kihlakuntaan kuulunut Renko oli taas jaettu kolmeen kylistä ja kylien osista koostuneeseen neljänneskuntaan, jotka olivat Vuorentaka, Oinaala sekä Miemala.
Rengon kautta kulki keskiajalla myös tärkeä lounainen tieyhteys: Hämeen Härkätie. Reitin tarkat syntyvaiheet ovat osittain kiistanalaisia ja onkin epävarmaa, saiko reitti tärkeän asemansa jo esihistoriallisella ajalla. Kiistaa on muun muassa siitä, mikä oli Härkätien suhde aikakauden merkittäviin vesireitteihin Kokemäenjokeen ja Uudenmaan jokiin. Samoin epäilyksiä on herättänyt se, miten Liedon ja Rengon välistä yli sata kilometriä pitkää korpitaivalta olisi pystytty pitämään käyttökelpoisena viikinkiajalla. Keskiajalla Härkätie oli kuitenkin jo saavuttanut keskeisen asemansa ja viimeistään ruotsalaishallinnon aseman vakiinnuttua alkoi myös sen järjestelmällinen ylläpito. Reitin varrelle syntyikin lukuisia maja- ja taukopaikkoja. Tien linjaus tosin muuttui vielä 1600-luvulla.
Esiteollinen aika
Vuodelta 1634 peräisin oleva henkikirja antaa Rengon hallintopitäjän asukasluvuksi 253 henkeä. Kun henkikirjan antamaan lukuun lisätään siitä pois jääneet sotamiehet sekä alle 15-vuotiaat, saadaan todelliseksi väkiluvuksi noin 450 henkeä. Henkikirjan ja täydennettyjen väestötietojen perusteella voidaan laskea myös eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden osuudet Rengon hallintopitäjässä. Talollisia oli 68 %, heidän palkollisiaan 9,5 % ja mökkiläisiä ja loisia 22,5 % Rengon väestöstä. Väestö jatkoi kasvuaan niin, että vuoden 1694 henkikirjaan merkitty väkiluku oli 276 henkeä ja täydennetty noin 510 henkeä. Maakuntaa vuosina 1696 – 1697 kohdannut nälkäkatastrofi merkitsi kuitenkin väestönkasvun hetkittäistä tyrehtymistä. Arvioiden mukaan väestömäärän menetys oli jopa 40 %. Renko olikin yksi niistä alueen kovaonnisista pitäjistä, jotka menettivät väestöstään yli kaksi viidennestä.
Nälänhädän lisäksi toinen esiteollisen Suomen yhteiskunnallinen epäkohta oli torpparilaitos. Rengossa ensimmäinen henkikirjamerkintä alueella asuvasta torpparista löytyy vasta vuodelta 1769. Järjestelmä levisi kuitenkin nopeasti läpi alueen suurimpien kylien ja torppien lukumäärä vakiintui jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Vuonna 1780 torppia oli 34 kappaletta. Tästä määrä jatkoi kasvamistaan aina vuoteen 1825 saakka, jolloin Rengossa oli 63 torppaa. Tämän jälkeen lukumäärä kääntyi hienoiseen laskuun niin, että vuonna 1870 torppia oli 49 kappaletta. Vaikka torppareiden päätiloilleen suorittamien työpäivien lukumäärä ei aina ollutkaan kohtuuton, niin niiden ajankohta synnytti usein ongelmia. Esimerkiksi suurin osa Uotilan kappalaispappilan torpparien 95 työpäivästä ajoittui hetkelle, jolloin torpparien piti tehdä myös omien peltojensa maatyöt.
Vanha Renko oli maatalouspitäjä ja elinkeinolla oli sille luonnollisesti suuri merkitys. Tärkeimpiä viljelykasveja olivat ruis ja ohra. Niiden lisäksi alueella viljeltiin jonkin verran kauraa sekä 1720-luvulta saakka myös vehnää. Hyvän kuvan eri viljelykasvien merkityksestä saa, kun tarkastelee ajanjakson viljassa maksettuja verosuorituksia. Ruis ja ohra olivat ehdottomasti yleisimmät tähän tarkoitukseen käytetyt lajikkeet. Kauraa sen sijaan käytettiin erittäin harvoin. Viljelykasvien ja -tapojen muutos tapahtui Rengossa muun Suomen tapaan hitaasti. Ihmiset luottivat vanhaan ja tuttuun, eivätkä viranomaisten antamat uudet suositukset tuottaneet juuri tulosta. Esimerkiksi yritys kannustaa renkolaisia tupakanviljelyyn sai tylyn lopun 1720-luvulla.
Tyypilliset renkolaiset luonnonniityt olivat pieniä ja hiekkapohjaisia, millä oli oma vaikutuksensa alueen karjatalouteen. Niityiltä saadulla heinällä ruokittiin tilan tuotantoeläimet ja niiden lukumäärä riippui suurelta osin juuri tilan omistamista niityistä. Yhden lehmän talviruokinta esimerkiksi vaatii yhden täyden kuorman heinää ja hevosen vielä tätä enemmän. Rengon taloissa tuotantoeläinten lukumäärä olikin pienempi kuin kihlakunnassa keskimäärin. Ennen maataloudessa 1800-luvun lopussa tapahtunutta suurta murrosta eläinten määrät pysyivät myös suhteellisen vakaina ja esimerkiksi ison vihan loppuvuosina varakkaasta renkolaistalosta löytyi korkeintaan neljä täyskasvuista lehmää sekä pari sikaa, vuohta tai lammasta. Hevoset taas oli viety ensin Ruotsin, sitten Venäjän sotaväen käyttöön.
Rengon alueen luonto
Rengon alue on osa Hämeen järviylänköä. Alueen pohjois- ja länsiosat ovatkin tyypillistä ylängön erämaista metsämaisema-aluetta. Eteläisten osien siltti- ja hiekkamaiden luontoa taas on muovannut maanviljelys. Rengon metsien puulajisto vaihtelee lounaisosien karuista havupuumetsistä koillisen tuoreisiin lehtomaisiin kankaisiin. Kokonaisuutena metsäalasta suurin osa on kuitenkin joko kuusi- tai mäntyvaltaisia kankaita. Alueelta löytyy silti myös pieniä lehtokohteita.
Rengon pinnanmuodostumat ovat varsin tasaisia ja korkeuserot pieniä. Korkeimmat mäet sijaitsevat alueen kaakkoiskulmalla. Niiden lisäksi maisemasta erottuu kaksi kaakkois-luoteissuuntaista harjujaksoa, joilla korkeuserot saattavat olla hyvinkin suuria. Harjuista kaksi on arvioitu maakunnallisesti ja 14 paikallisesti merkittäväksi. Harjualueet ovat arvokkaita paitsi geologisesti ja maisemallisesti, niin myös kasvi- ja eläinlajistonsa puolesta. Esimerkiksi harvinainen kylmänkukka viihtyy renkolaisten harjujen rinteillä.
Alueelta löytyy myös suuria suoalueita, joista kolme on valtakunnallisen soidensuojeluohjelman piirissä. Niistä Seitsemänlammin-Korpilamminsuo on kasvillisuudeltaan kaikkein karuin, Heinisuo ja Isosuo taas ovat rehevämpiä. Järviä ja lampia Rengosta löytyy noin 75. Niiden vesien laatu on suurimmilta osin korkeintaan tyydyttävä, mikä selittyy sillä, että järvet ovat varsin matalia ja kärsivät soilta ja viljelyksiltä tulevasta ravinnekuormituksesta. Alajärvi, Valajärvi, Vaimaroinen sekä Pursunjärvi ovat kuitenkin huomattavasti muita puhdasvetisempiä. Parhaita lintuvesiä taas ovat Haapajärvi, Kyynäröinen, Korvenalustanjärvi ja Paloniitunjärvi.
Alueen eläin- ja kasvilajisto on monimuotoista, mutta myös monella tapaa uhanalaista. Yleisiä eläinlajeja ovat esimerkiksi metsäjänis, kettu, orava, hirvi sekä valkohäntäpeura. Myös harvinaisemmista lajeista tehdään kuitenkin säännöllisesti havaintoja. Suurpedoista yleisin on ilves, mutta myös harvinaisempaa karhua ja sutta tavataan alueella jonkin verran. Muita uhanalaisia lajeja ovat muun muassa rastaskerttunen, tiltaltti, harmaapäätikka, rantakäärme ja vaskitsa. Niiden vastineita kasvien maailmassa taas ovat esimerkiksi hämeenkylmänkukka, hirvenkello, lettosara sekä pussikämmekkä.
Nähtävyydet
Rengon kultturinähtävyydet Virtuaalipolku.fi-palvelussa
Rengon kulttuurinähtävyyksistä on koottu oma kartta Virtuaalipolku.fi-palveluun. Karttaan on merkitty Rengon historiallisesti tärkeitä kohteita sekä kulttuurishistoriallisia nähtävyyksiä.
Lähteet
http://www.hameenlinna.fi/Kaupunki-info/Historia/
http://www.hameenlinna.fi/Asumaan/Kaupunginosat/
Hiekkanen, Markus & Härme, Jussi: Rengon historia. 1993. Gummerus, Jyväskylä. ISBN 951-96943-0-7
Jutila, Heli & Harju, Hannu: Rengon luonto-opas. 2004. Hämeenlinnan seudun kansanterveystyön kuntayhtymän ympäristöosasto. ISBN 952-5251-78-0