Muistoja Hämeenlinnasta
Jo kansakoulun ala-asteella lauloimme laulua: "Paras paikka maailmassa, ompi Hämeelinna...."Olen täällä syntynyt ja kasvanut ja elänyt koko elämäni. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että asia on juuri näin: "toista sen vertaista emme löydä rinnall......" . Hämeenlinna on kaunis rauhallinen, kotoinen kaupunki. Sen ihmiset ovat tyyniä, vakaita, ystävällisiä hämäläisiä, jotka eivät tee itsestään suurta numeroa.
Kaupunki on ehkä vähän pikkuisen suurentunut ja vilkastunut niistä ajoista, kun synnyin. Kotini sijaitsi keskellä kaupunkia Saaristenkadun ja Palokunnankadun kulmauksessa. Vuosi 1933 Saaristenkadulla liikennettä ei paljonkaan ollut, mitä nyt joskus joku hevosajoneuvo siellä liikkui. Kaikki pihapiirin lapset juoksivat Saaristenkadun poikki puolelta toiselle, leikittiin naattaa, oli juoksua, huutoa ja riemua.
Seuraavassa kulmauksessa sijaitsi Nahkatehdas. Eipä meitä lapsia Nahkatehtaalta lähtevät hajut vaivanneet.
Perheeseemme kuului äiti, isä ja kahdeksan lasta. Viikonloppuisin lähdimme usein veneretkelle, äiti, isä ja nuorimmat lapset. Veneemme oli lähellä, Nahkurinrannassa. Siinä paikkeilla on nykyään Anttilan Tavaratalo. Isä souti veneen Vanajaveden poikki Kantolanniemeen. Siellä ei silloin vielä ollut muuta kuin vihreä niitty ja jokunen puu ja pensas. Niitylle levitimme filtin ja asetuimme siihen syömään äidin tekemiä voileipiä ja juomaan limonaadipulloissa olevaa maitoa ja kahvia. Pulloa säilytettiin villasukan sisällä, että kahvi pysyi lämpimänä. Uimme Kantolanniemen ranta vedessä. Voi, mikä ihana nautinto, aurinko paistoi ja vesi vilvoitti. Kukaan ei kummastellut veden ruskeaa väriä, Sehän oli Vanajavettä. Tänne toimme vieraammekin kesäretkelle.
Olihan meillä myös muitakin uimapaikkoja. Niissä kävimme uimassa, kun ikää karttui vähän enemmän. Uimapaikkoja olivat, ihana Ahveniston järvi, jossa vesi on aina kirkasta, aivankuin uisi lähteessä. Matkahan oli sinne Apparalle keskikaupungilta aika pitkä, ainakin lapsille. Myöhemmin kuljettiin Parvelan linja-autolla. Oli Uimalaitos Kultakeskuksen lähellä ja Linnankärki, se oli Hämeen linnan kupeessa. Linnankärjen erotti linnanmuurista syvä vallihauta. Olihan siihenkin uimapaikkaan mielestämme pitkä matka. Ei voinut edes tehdä oikopolkua. Koko läheinen ranta oli korkeata vesiheinää ja vettä. Nyt, kun sinne kävelee on paikalla puisto, nurmikkoa, puita, leikkikenttä ja esiintymislava. Silloin ennen Linnankärjessä oli pyykkilaituri, veneitä ja mukava uimaranta. Nopeasti riisuimme vaatteet uimakopissa, uimapuku ylle ja kilpaa veteen. Uimme toiselle puolelle Vanajavettä Sahan tukkilaiturille ja aloimme hyppykilpailut. Ylös laiturille ja sukellus veteen. Emme osanneet pelätä edes uppotukkeja, joita siellä varmaankin oli, koska Vanajavettä pitkin uitettiin tukit sahalle. Jos takaisin uidessa alkoi väsymys vaivata oli ihan hyvä huilata keskellä Vanajavettä olevalla reimarilla.
Keskikesällä pääsimme oikein maalle. Tyrvännön Lusiin Kesäsiirtolaan lomalle. Olihan meidän perheessä ihan kahdeksan lasta, siksi kaupunki järjesti meille kaksi lomaviikkoa. Siellä oli lomalla myös muitakin suurperheitä. Oli hyvää ruokaa, pihassa verkkokeinu ja rannassa sauna ja lähellä mansikka-aho. Isäkin tuli meitä sunnuntaina katsomaan. Isälle keräsimme heinänkorteen suurimmat ja makeimmat mansikat. Ohessa olevasta kuvasta voi tunnistaa meidän perhettä.
Ihana kesäloma.
Syksyllä pikkuveljeni ja minä kävelimme Lastentarhaan käsi kädessä. Siellä Kaivokadun Lastentarhassa lapset olivat eri osastoilla. Reino veli pienempänä kävi Sinikelloissa, joita johti Hilli-täti ja minä vanhempana olin Päivänkukissa, meitä hoiti Taimi-täti.
Muutaman vuoden kuluttua isosisko Martta sai ensimmäisen työpaikkansa. Hän myi jäätelöä. Jäätelökärryjen paikkana oli Kirjastotalon puisto. Me pienemmät menimme Martta siskoa tapaamaan hyvin mielellämme. Saimme häneltä namit jäätelöt syötäväksi.
Nyt, kun kuljen Vanhan Kirjastotalon ohi on juuri siinä jäätelökärryjen paikalla patsas. Sen nimi on NUORUUS. Kuvanveistäjä Viktor Jansson on sen veistänyt tyttärestään Tove Janssonista. Siis Muumipeikon äidistä ja tekijästä. Siinä ohi kulkiessani aina ajattelen, että sehän on ihan kuin Marttasiskoni silloin ennen. Olin kolmennella luokalla kansakoulussa, Hilja Vartian luokalla. Hän palautti tarkastamansa ainekirjoitukset ja sanoi: "Parhaat aineet tällä kerralla ovat kirjoittaneet Antti ja Irma. He saavat nyt juosta kunniakierroksen luokan ympäri. Muistan, että olin kirjoittanut aineen Martta siskosta. Hän oli saanut uuden työpaikan oikein kenkäkauppaan myymälä apulaiseksi. Antin aineen sisältöä en muista. Antti Nurmesniemestä tuli aikuisena Suomen tunnetuimpia muotoilijoita.
Lauri veli oli heti koulunsa päätettyään päässyt soitto-oppilaaksi Hämeenlinnaan perustettuun KTR 1:n soittokuntaan. Soittokunnan johtajana toimi Johan Axel Wirzenius. Ankara ja vaativa herra. Lauri aloitti ensin rummuissa, sitten lyömäsoittimet. Lauri oli aikamoinen velikulta. Kerrankin, kun soittokunta harjoitteli, piti Laurin juuri oikeassa nuotteihin merkityssä kohdassa lyödä "lautaset" yhteen. Mitään ei kuulunut. Soittokunnan johtaja löi tahtipuikolla nuottitelineeseen ja karjui : "Oppilas Lahti, mitä nyt?" Lauri siihen: "Anteeksi herra kapellimestari, mutta kun ei osunut" - Aikamoinen velikulta !
Vuonna 1939 tammikuussa vietti Hämeenlinnan kaupunki 300-vuotisjuhlaa. Soittokunnalla oli siinä huomattava osuus. Ensin historiallinen kulkue marssi ympäri torin. Sitä oli aivan pakko päästä katsomaan. Olin vasta 11-vuotias pikkutyttö, enkä saanut lupaa lähteä yksin. Kun oikein kovasti anelin, niin heltisipä se lupa vihdoin. Tämä kulkue oli tärkeää nähdä, koska Lauri veli oli varmaankin siinä kulkueessa. Seisoin sankassa ihmisjoukossa Raatihuoneen edustalla. Sieltähän se kulkue saapuikin. Ensimmäisenä marssi Lauri soittaen rumpua, upea samettiviitta yllään. Hänen jäljessään historiallisiin asuihin pukeutuneet miehet ratsujensa selässä. Kulkue kiersi torin ja esiintyi sitten kaupunkilaisille Raatihuoneen portailla. Raatihuoneen juhlasalissa soittokunnalla oli sen jälkeen pääjuhlien musiikkiosuus. Soittokunta soitti salin edessä ja Presidentti Kyösti Kallion tutkivan katseen alla koko juhlan ajan.
Saman vuoden lopulla, marraskuun 30 päivänä hyökkäsi Neuvostoliitto Suomeen. Alkoi raskas aika - sota. Miehet komennettiin rajalle puolustamaan isänmaata. Raskas Talvisota oli alkanut. Onneksi ei KTR 1:n soittokuntaa silloin vielä lähetetty rintamalle. Täällä oli paljon sankarihautauksia ja myöskin muistotilaisuuksia, sotasairaaloissa yritettiin käydä viihdyttämässä haavoittuneita.
Oli ankara talvi ja paljon lunta ja pakkasta. Hämeenlinnaa pommitettiin monta kertaa. Eräänä kirkkaana talvisena pakkaspäivänä olimme me lapset ulkona keskellä pihamaata ja tuijottelimme taivaalle. Kuulimme lentokoneiden ääntä. Siellähän niitä vihollisen koneita tulikin. Etelästä, lensivät korkealla, eivätkä sillä kertaa onneksi pommittaneet Hämeenlinnaa. Emme älynneet pelätä, koska ei ollut kuulunut ilma-hälytysvaaran äänimerkkiä. Oli käsky. että hälytysäänen kuuluessa oli kiireen vilkkaan juostava läheiseen pommisuojaan. Talvisodan aikana kaupunkia pommitettiin moneen kertaan. Ikkunat oli peitettävä paksuilla paperiverhoilla, ettei sähkövaloa näkynyt ikkunoista.
En niitä pommituksia ja hälytyskertoja laskenut, mutta muistan, ilmahälytysmerkin äänen, kiireen, pelon ja pommien jymähtelyn. Joinakin öinä hälytys kuului moneen kertaan. Emme ehtineet riisuutua yöpuulle, emmekä juuri nukkuakaan. Isä oli sairastunut vakavasti eikä hän kyennyt lähtemään pommisuojaan. Hän jäi yksin odottamaa ohimerkin kuulumista ja perhettään kotiin. Lauri kävi kotona silloin tällöin isää katsomassa. Eräänä päivänä hän kertoi, että Wetterhoffin Kotiteollisuusopiston neljänteen kerrokseen oli rakennettu Suomen Yleisradion studio, josta lähettettiin kolme kertaa viikossa sotilashartaus. Virret säesti soittokunta ja alokkaista muodostettiin virsilauluryhmä. Jos ei lauluryhmää ollut, niin soittokunta hoiti laulupuolenkin. Lauri kertoi, että uudenvuodenpäivänä 1940 annettiin ilmahälytys kesken radiolähetyksen. Soittokunta päätti jatkaa lähetystä. Oli kuulemme pelottanut kovasti, kun piti vaan soittaa ja laulaa, vaikka kaksikymmentä vihollisen pommikonetta jyrisi Hämeenlinnan taivaan yli. Onneksi pommituksien kohde oli sillä kerralla joku toinen paikka, eikä tämä Hämeenlinnan kaupunki.
Talvisota päättyi 13.3.1940. Alkoi välirauhan aika. Kaikesta elintarvikkeesta alkoi olla kova pula. Oli perustettu Kansanhuolto ja elintarvikkeita sai ostaa vain määrätyn annoksen elintarvikekorttia vastaan. Siis alkoi pula-aika, joka kesti kaikkiaan 10 vuotta.
Jatkosota syttyi kesällä 1941. Miehet lähtivät taas puolustamaan kotia ja isänmaata. Vaikka kaikesta oli pulaa, täällä kotirintamalla, jokainen yritti parhaansa mukaan tulla toimeen, vaikka korvikkeilla. Pidimme kaupunkioloissa takapihan liitereissä possuja ja kaneja. Keräsimme voikukanjuuria, joita kuivattiin ja paahdettiin kauranjyvien kanssa "prännärillä". Niistä keitimme korviketta, vähän sikuria joukkoon ja oiva juoma oli valmista. Hyvää ja terveellistä kahvinkorviketta se oli, niinkuin oli korviketeekin. Keräsimme vadelmanlehtiä ja puolukanlehtiä ja kuivasimme ne. Sekoitimme sitä kiehuvaan veteen ja olipa hyvää juomaa.
Viljelimme juurikasvit porkkanat, lantut, nauriit, kaalit ja perunat. Kasvimaalta saimme aina hyvän sadon, josta riitti melkein koko talveksi syötävää. Kasvimaa sijaitsi aivan lähellä, Kaivokadun Lastentarhan kohdalla olevalla niityllä. Siinä keskellä virtasi kapea joki tai oja "Kurnaali", siitä haimme kasteluveden. Syyspakkasten aikaan talon pikkupojat kävivät joella "ritkulla". Kestääkö jää jo, vai ei ?
Tänä päivänä. kun kuljen pitkin Kuivaasiltaa, muistelen haikeana mennyttä maisemaa. Koko niitty oli ennen täynnä juurikasvimaita ja Kuivansillan reunus kasvoi molemmin puolin rivissä komeita koivuja. Nykyisin koko niitty on parkkipaikkana, autoja seisoo ainakin parisataa parkissa ja Kuivasilta on täynnä liikennettä. Lapsuuteni pieni Hämeenlinna on kasvanut.
Vuodet kuluivat. Sota loppui. Tuli rauhanaika. Miehet palasivat kotiin. Selvisimme. Elämä jatkui. Me lapset kasvoimme aikuisiksi, kohtasimme rakkauden, perustimme perheet. Nyt vuosikymmenien jälkeen seurailen lastemme. lastenlastemme ja lastenlastenlapsiemme elämää ja kasvua täällä Hämeenlinnan kaupungissa. Olen edelleen sitä mieltä, että Hämeenlinna on ehdottomasti paras paikka maailmassa.
Marraskuussa 2009 Irma Alarto
Linkki: http://www.hameenlinna.fi/Kulttuuri/Museot/Taidemuseo/Julkinen/Veistokset/Taiteilijahaku/Nuoruus/