Vanaja
Vanaja (ruots. Vånå, mutta myös Våno ja Vanå) oli Kanta-Hämeessa sijainnut Suomen kunta, josta liitettiin suurin osa vuonna 1967 Hämeenlinnan kaupunkiin ja joitain pienempiä alueita myös Hattulan, Janakkalan ja Rengon kuntiin. On olemassa myös käsite Suur-Vanaja, joka on merkittävästi laajempi alue kuin kunta aikoinaan oli ja se on myös lähinnä keskiaikaan liittyvä käsite.
Vanajan kunta, varsinkin toisen maailmansoden jälkeen kun Hämeenlinnan maalaiskunta liitettiin Hämeenlinnaan ja Vanajaan, oli ns. hevosenkenkäkunta, joka ympäröi kaupungia kaikkialta muualta paitsi pohjoisesta.
Vanajan kunnan vaakuna
Johtokunnan kokouksessa syksyllä 1956 Wanaja-seurassa esitettiin kysymys oman vaakunan hankkimisesta myös Vanajan kunnalle. Asiaa valmistelemaan valittiin toimikunta. Toimikunnan tuöskentelyn jälkeen julistettuun kilpailuun saapui kaikkiaan 71 ehdotusta.
Kilpailun voittajaksi selviytyi tunnettu vaakunasuunnittelija Gustaf von Numers Helsingistä. von Numersin voittaneessa ehdotuksessa Vanajan vaakunassa on virallisen vaakunaselityksen mukaan punaisessa kentässä hopeinen, sinivaruksinen ilveksen pää, korvatöyhdöt mustat. Vanajan kunnan valtuusto hyväksyi voittajaehdotuksen kunnan vaakunaksi, ja sisäasianministeriö vahvisti sen 26. marraskuuta 1957. Kunnan vuonna 1967 alussa toteutuneen lakkauttamisen jälkeen vaakuna on ollut Wanaja-seuran tunnuksena.
Vanajan nimestä
Vanajan kunta muodostui Hämeen alueelle Sisä-Suomessa, etelästä kohden pohjoista virtaavan veden äärelle. Pitäjä on voinut ottaa nimensä järvestä tai järvi tulla nimetyksi vanhan pitäjän mukaan, eli merkittynä sille kuuluvaksi.
Vanajan ruotsinkielinen nimi esiintyy Turun tuomiokirkon Mustan kirjan 1400-luvulla tehdyssä kopiossa seuraavissa muodoissa: Wanö, Wonö, Waanä, Waeno, Wane, Wonae ja Wonöö sekä keskiajan alkuperäisissä kirjeissä Waanösoken, (1449), Vone soken (1472) ja Waanöö sogn (1523). Nimistötutkijat ovat melkoisen yksimielisiä siitä, että nimen lopussa on ollut saarta merkitsevä ö. Ensimmäisessä tavussa on aluksi ollut pitkä a, josta keskiajan lopulla muotoutui pitkä o.
Mistä nimi todellisuudessa tulee onkin jo hyvin visainen ja monimutkainen kysymys. Tutkijat ovat rekonstruoineet paikan suomenkieliseksi nimeksi Vaansaari tai Vaansalo (keskiajan suomessa salo merkitsi suurehkoa saarta). Tutkijat ovat olettaneet, että alkutavu Vaan on kuitenkin ilmeisesti lyhennelmä muodosta Vanaan, joten saaren nimi olisi ollut Vanaan- tai Vanajansalo. Kysymys on eittämättä samasta paikasta, jossa Vanajan seurakunnan keskiaikainen kivikirkko sijaitsee ja jonka paikalla ovat varmaankin olleet aiemmat puukirkot samoin kuin pakanuuden aikaiset kulttipaikat.
Useasti on väitetty, että kirkko rakennettiin saareen, mutta Vanajaveden altaan kallistumisen kronologia sekä kaikki kartat 1600-luvulta lähtien osoittavat, että kirkonseutu on aina sijainnut mantereella, vesiväylän itäpuolella. Tosin ennen vuotta 1860, kun Lempäälän koskia ei vielä ollut perattu ja Vanajaveden pinta oli nykyistä parisen metriä korkeammalla, saattoivat rajut kevättulvat hetkellisesti eristää kirkon saareksi. Tavallista korkeampi tulvavesi pääsi virtaamaan Paikkalanlahdesta Käärmesuolle ja edelleen Luukkaanlahteen pitkin kirkon itäpuolista notkoa peittäen siinä olleet pellot ja niityt. Oletettavasti erikoinen vedenvirtaus tallettui kansan muistiin, sitä alettiin pitää entisaikoina vallinneena normaalitilanteena, ja saari-käsitys siirtyi 1900-luvun kuluessa tutkimuskirjallisuuteen.
Paikannimi Vanaansalo näyttää olevan niin ikään peräisin 1900-luvulta. Harhaanjohtavana sen käyttöä olisi vältettävä.
Ehkä tavallaan alkuperäisimmillään Vaan-nimi on säilynyt Vanajaveden yläjuoksulla, Kernaalajärven rannalla olevan kartanon nimessä: Vånå gård ja suomeksi Vanaantaka, joka on myös mitä ilmeisemmin Vantaa-joen etymologinen tausta. On myös esitetty monitahoinen tulkinta, että kyse oli erikielisistä osiasista. Ruotsista olisi tullut ö, joka merkitsee saarta ja sitten viron kielestä vana, joka merkitsee vanhaa. Eli kyseessä olisi vanha saari, joka voisi olla vaikka allamainitun Vanain sisarkäsite. Tässä yhteydessä ei siis voida ohittaa Novgorodin kronikkatietoa, joidenka mukaan venäläiset hävittivät vuonna 1311 Vanai-nimisen "kaupungin" Hämeestä. Kyseessä oli todennäköisesti Varikonniemestä vuonna 1988 esiinkaivettu ja löydetty laajempi asuinalue, joka hävityksen jälkeen ilmeisesti hylättiin kokonaan. Tästä huolimatta on haluttu esittä myös väite, että Vanaja nimenä olisikin peräisin vasta piispankartanosta, joka sijaitsu pari kilometriä Varikonniemestä etelään.
Todennäköisempää kuitenkin on, että piispa otti aikoinaan kartanokseen hävitetyn Hämeen sydänalueen entisen uhripaikan, joka vain kantoi samaa nimeä kuin keskusalue. Pitäjän ruotsinkielinen nimi suhteellisen todennäköisesti tulee kuitenkin juuri piispankartanosta. Myöhäiskeskiajalla Vanajan pitäjän tai oikeammin verohallintoalueen nimenä oli myös Mäskälä.
Talonpoikaiset valtiopäivämiehet
Vanajalaisia talonpoikia on toiminut myös valtiopäivämiehinä. Ruotisinvallan aikana oli kuitenkin tapana, että yksi talonpoika edusti useita eri kihlakuntia, sillä valtiopäivämiehen kustannukset Tukholmaan lähettämisineen olivat melkoiset. Mutta seuraavat vanajalaiset ovat kuitenkin olleet valtiopäivämiehiä, ensin Tukholmassa ja sittemmin Helsingissä:
- Matti Paavalinpoika, Hattelmala 1617
- Erkki Niilopoika, Luolaja, Holstila 1634
- Markus Augustinuksenpoika, Kankaantaka 1643
- Didrik Schlüter, Miemala 1650, 1668
- Lauri Sipinpoika, Hattelmala, Postila 1654
- Erkki Paikkala, Paikkala 1792
- Juhana Idänpään-Heikkilä 1872, 1877-1878, 1882
Vanajan kylät
Vanajan pitäjän, seurakuunan ja kunnan rajat ovat aikojen saatossa vaihdelleet suuresti,aina Suur-Vanajasta lähtien. Samoin on tietenkin alueen kylien laita joiiden nimista ei historillista muutosta puutu.
Vanajan historian osassa I-osassa määritellään Vanajan vanhat keskuskylät ja ne olivat:
- Hattelmala,
- Kankaantaka,
- Iso-Luolaja,
- Kauriala,
- Saarinen,
- Kirstula,
- Vuorentaka,
- Pikku-Parola ja
- Ojoinen
Vuosilta 1539–1852 Liisa Poppuis on laatinut tilaluettelon, jossa ilmenevät pitäjän kylät ja yksinäistalot: