Kuurilan kartano

Kuurilan kartano sijaitsee Kalvolassa Kuurilan rautatieaseman itäpuolella alavasta peltolakeudesta loivasti kohoavalla alueella.  <widget type="googlemap"> <marker lat="61.11862" lon="24.03521">Kuurila</marker> </widget>

Kartanon historia

Kuurilan suku

Alkuaan pienessä Kuurilan kylässä oli vuonna 1506 vain kolme taloa: Heikki Mikonpojan, Pieti ja Lauri Pietinpojat sekä Jussi ja Heikki Laurinpojat. Vuoden 1546 maakirjoissa mainitaan Knuut (Nuutti) Laurinpoika, Kuurilan suvun kantaisä. Neljä vuotta myöhemmin hän on saanut haltuunsa Heikki Mikonpojan ja ja kymmenen vuotta myöhemmin Lauri Pietinpojan talot. Kuurilan suvun varhaisia kytköksiä oli myös Taljalan ja Unosten kylissä. Taljalassa oli vuonna 1506 Michel Taliala ja Michel bambare i Taliala, eli Mikko rummunlyöjä, joka oli ollut Hämeen linnan rummunlyöjänä, mutta ryhtynyt lampuodiksi Taljalaan. Hän oli ostanut maita Unosista ja Kuurilastakin. Hän oli Kuurilan suvun ensimmäisiä tunnettuja jäseniä ja mahdollisesti Knuut Laurinpojan isoisä. Kuurilan kantatilaan yhdistettiin 1550-luvulla kaksi Kuurilan kylän tilaa, joita Knuut Laurinpoika hallitsi..

Knuut Laurinpoika varusti kaksi ratsumiestä kevyeen "skyttarien" osastoon 1500-luvun puolessa välissä. 1560-luvulla hän oli Hattulan kihlakunnan vouti ja sai verovapauden Kuurilaan ratsupalvelua vastaan. Knuut Laurinpojasta tuli "jalosukuinen" rälssinomistaja. Kun Juhana III syrjäytti veljensä Eerikin ja lähetti sihteerinsä Hattulaan ja Hämeen linnaan, jolloin Knuut Laurinpoika puhui Kuurilan vapaaksi veroista toistaiseksi. Hänen vanhin poikansa Lauri muutti Hattulan Metsäkylästä Kuurilaan isänsä kuoleman jälkeen. Vuonna 1575 hän sai Sääksmäen voudin viran, mistä voutikunnan väki valitti kuninkaalle, sillä Lauri Knuutinpoika kohteli rahvasta huonosti ja vei heiltä liian suuria veroja omaan kartanoonsa, myös Hämeen linnalle kuuluvat verokapat. Kalvolan nimismies Tuomo Pertunpoika Keikkalasta osallistui kirjeen viemiseen Ruotsiin. Lauri Knuutinpoika eli "Lasse Knutsson i Kurila" oli Hämeen linnassa tutkittavana vuonna 1579 ja menetti virkansa neljän vuoden pestin jälkeen. Hän kuoli äkillisesti vankeudessa vuonna 1581 joko sairaukseen tai mestaukseen.

Vuonna 1581 Laurin omaisuutta takavarikoitiin velkojen vuoksi. Kuurilan kartanon "herraksi" tuli hänen veljensä Eerik (Erich Knuttson till Kurila), sillä Laurilla ei ollut leskeä eikä rintaperillisiä. Eerik maksoi osan isänsä velkoja. Hän sai verovapauden Kuurilaan ja Unosiin ratsupalvelua vastaan. Vuonna 1584 hän kuului Aksel Kurjen joukkoihin ja vuonna 1588 hän seurasi isänsä jälkiä Hattulan kihlakunnan voudiksi. Kutilan Klemetti Uotinpoika Kalvolan nimismiehenä ollessaan tuomittiin mestattavaksi liian suuresta veronkannosta. Hän vältti kuolemantuomion lupautumalla maksamaan 600 markan sakon. Klemetti ei selviytynyt velastaan, vaan joutui myymään ja panttaamaan ja lopulta luopumaan talostaan, jolloin Eerik Knuutinpoika hankki Kutilan haltuunsa korvauksilla, jotka hän sai Kuurilan menetyksestä Lauri-isän velkojen takia. Vuonna 1591 kaikki Kutilan talot oli läänitetty Eerik Knuutinpojalle, joka asettui asumaan nimismiehen taloon, josta oli tullut suurtila. Kutilan tilat olivat hänellä verovapaina kruununtiloina ratsupalvelua vastaan.

Kuurilan kartano lahjoitettiin rälssiksi Henrik Matinpojalle. Hän oli porvoolaisen laivurin Mats Viborgin poika, josta tuli Juhana III:n vaikutusvaltainen sihteeri. Hänet aateloitiin vuonna 1583 ja sai nimekseen Huggut eli "iskemään valmis mies".

Juonitteluja

Eerik Knuutinpoika osallistui kalvolalaisista talonisännistä ainoana nuijasotaan. Hänellä oli avioton poika Hannu, joka Kaarle-herttuan ollessa Suomessa syksyllä vuonna 1597 oli hänen henkivartiokaartissaan eli päinvastoin kuin isänsä ja useimmat muut suomalaiset rälssimiehet hän ei tukenut Sigismundia.

Kun Eerik Knuutinpojan avioton poika Hannu Eerikinpoika taisteli Kaarle-herttualle uskollisten joukossa, Kuurilan kartanon omineen Henrik Matinpoika Huggutin asema romahti. Herttua pieksi tämän omakätisesti Turun linnassa. Vuonna 1597 Kuurila palautettiin takaisin sukuun, tosin aviottomalle Hannulle. Vuonna 1599 Hannu sai Sääksmäen, Lehijärven, Rengon ja Mäskälän pitäjien voudin toimen ja hänestä tuli mahtava mies, joka allekirjoitti kirjeensä nimellä "Hans Erichsson Finne till Curila". Asemaansa hyödyntäen hän hankki heti takaisin Kuurilan menettämiä maita ja myös uusia etuuksia. Samoihin aikoihin hänen asemansa suvussa laillistettiin. Hannu luopui toimestaan voutina, kun 1600-luvulla katovuodet vaikeuttivat verojen kokoamista, ja tileihin tuli vajausta. 

Kaarle-herttuan epäluulo suomalaista aatelia kohtaan kasvoi näiden epäonnisten taistelujen jälkeen, ja Eerik Knuutinpoika ja Hannu Eerikinpoika saivat myös kutsun Tukholmaan herttuan puhutteluun. He eivät totelleet käskyä, ja ilmiannon seurauksena Eerik joutui vangiksi Turun linnaan. Hannu vältti vangitsemisen, ja ilmeisesti hän oli ilmiantaja. Kaarle kruunattiin kuninkaaksi vuonna 1606, Eerik ja Hannu säilyttivät tilansa. Eerik eli Kutilassa vanhana ratsumiehenä vielä vuonna 1620, Hannu oli taisteluretkillä vielä vuonna 1611.

Kuurilan suvun Eerik Knuutinpojalla oli avioliitostaan Sara Henrikintyttären kanssa kaksi poikaa. Vanhempi, Knuut, sai Kutilan ja nuorempi poika Henrik Kankaanpään, Hitumaan ja Kotkajärven. Knuut kaatui Liivinmaalla vuonna 1627; häneltä jäi leski ja tytär. Henrik jatkoi Kuurilan sukua pojilla: Erkki Heikinpoika ja Hartvig Henrikinpoika. Hartvig kuoli nuorena ja häneltä jäi leski Brita Danielintytär.

Kartanon myöhempiä vaiheita

Vuonna 1613 Hannu Eerikinpojan perikunta myi Kuurilan Turun läänin käskynhaltijalle Johan De la Gardielle, joka osti tilan kruunulta ikuisesti verovapaaksi. Kartanosta tuli allodiaalinen eli aatelin ikivanhoihin omistuksiin verrattava rälssisäteri. Johan De la Gardie myi Kuurilan vuonna 1618 Henrik Maununpoika Spåralle, Venäjällä ansioituneelle ratsumestarille ja Käkisalmen linnanpäällikölle. Spåra hankki Kuurilalle säterivapauden.

Spåra kuoli vuonna 1648 ilman rintaperillistä, ja Kuurilan kartano jäi leskelle, Hauhon Kyttälän herran Jöns Skytten tyttärelle Ingeborgille. Hänen jälkeensä tilan omisti hänen sisarensa Sara Skytte, ja koska hänkin oli lapseton, Kuurila siirtyi kaukaisille sukulaisille Jutikkalan Hufvudsköldeille. Suvun jäsen everstiluutnantti Johan Bäck i Finland osti vuonna 1661 koko Kuurilan itselleen ja viljeli sitä palkollisten kanssa kuolemaansa asti vuoteen 1679. Hänen veljensä pojat perivät Kuurilan, joista vuonna 1701 oli elossa Alexander Ludvig Bäck i Finland, joka oli poissa koko ison vihan ajan, ja tilaa hoiti kruununvouti Tammelin. Kuurilan peri Bäckin poika Hans Johan, joka myi sen Ruotsiin paenneen ja siellä kuolleen Tammelinin leskelle Anna Loschöldille. Hän avioitui kapteeni Berndt Wilhelm von Gerttenin kanssa. He omistivat Kuurilan vuosina 1727-1763, mutta asuivat myös Tammelan Sukulassa. 

Edellisten poika Berndt Johan von Gertten invalidisoitui Pommerin sodassa vuonna 1760 ja avioitui vuonna 1760 Kutilan isännän sisaren Beata Eleanora Ögnelodhin kanssa. Heidän ainoa poikansa Berndt Johan von Gertten kaatui Kymijoella vuonna 1790. Vanhempi von Gertten kuoli vuonna 1795 Kuurilassa. Hänen edesmenneen veljensä kartanonpuolikas sisällytettiin perintöön, joka siirtyisi kahdelle tyttärelle, Anna Christina von Gerttenille, jonka puoliso Wilhelm von Pfaler myi hänen kuolemansa jälkeen Annan osuuden vuonna 1801 toimitusvouti Johan Wilhelm Hillebrandtille. Tämä myi sen kornetti Axel Ludvig Granfeltille. Luutnantti Magnus Lagermarck vaati kuitenkin Annan puolikkaan lunastusoikeutta tämän sisarelle ja vaimolleen Hedvig Eleonora von Gerttenille. Tuomioistuimen päätöksellä Hedvig Eleonora ja hänen puolisonsa Magnus Lagermarck omistivat ja viljelivät Kuurilan maita Lagermarckin kuolemaan asti vuonna 1811.

Niemen kartanon omistaja, varatuomari Carl Henrik Tammelander osti Kuurilan vuonna 1811 Lagermarckin perikunnalta, mutta hän itse kuoli naimattomana vuonna 1820, minkä jälkeen perikunta myi vuonna 1824 sekä Niemen että Kuurilan Adam Ludvig Granfeltille. Hän lahjoitti Kuurilan pojalleen Carl Augustille (1807-1877) vuonna 1830, ja Kuurilan maita viljeli vuokraaja.

Kuurila liitettiin uudelleen Niemen kartanoon 1880-luvun alussa. Werner Lönnholtz hoiti Kuurilan tilaa yhdysviljelyssä Niemen kartanon kanssa vuonna 1917 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Lönnholtz pyrki innokkaasti ottamaan käyttöön uudenaikaisimpia työmenetelmiä ja välineitä. Kun Iittalan telefoniyhtiö perustettiin vuonna 1890, Lönnholtz pyysi lupaa saada vetää puhelinjohdot Niemen ja Kuurilan tiloille. Lönnholtzin kuoltua hänen jälkeensä jäi kaikkiaan 7620 hehtaarin maaomaisuus. Niemen kartanon muodostaneet tilat siirtyivät perintönä Lönnholtzin pojille. Lopullinen perinnönjako toimitettiin vasta 1943, jolloin Niemen ja Kuurilan tilat erotettiin jälleen toisistaan. Kuurilan omistajiksi tulivat Göran Werner Lönnholtz ja hänen vaimonsa.

Kartanon rakennukset

Kuurilan vanha yksikerroksinen, talonpoikaistyyppinen päärakennus hävitettiin ajan kuluessa ja uusi rakennettiin vasta vuonna 1925. Valkoiseksi rapatun, nelilappeisen taitekaton peittämän rakennuksen suunnitteli arkkitehti Birger Federley. Vuonna 1936 lisättiin pohjoispäätyyn yksikerroksinen, funkistyylinen siipiosa. Talousrakennuksia rakennettiin 1930-luvulla, mm. Heikki Siikosen suunnittelema tiilinavetta 1939. Puisto ja puutarha muotoutuivat 1920- ja 1930-luvuilla. Kuurilan maille perustettiin tiilitehdas vuonna 1936.

Lähteet

Kalvolan historia 1: Esihistoria ja Ruotsin vallan aika. Hämeenlinna, 1992. ISBN 952-90-4151-9
Jutikkala, Eino & Nikander, Gabriel (toim.): Suomen kartanot ja suurtilat III. Helsinki 1945.
http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/?iid=265