On niitä miehiä Hämeessä, muutamia muuallakin 2

Carl Axel Gottlund

On niitä mielitä Hämeessä, muutamia muuallakin.

(Jatko viimeisestä Numerosta).

Kuin hänen kirjansa luettua, kuulin minua Lammillen kuhuttuneeksi, niin karvastui mieleni; ja kuin vielä sittenkin luin käskettyneeksi tähän Jahkolan kylään, niin oli kuin oisi kylmällä veillä minua vailleet; niin muikia oli vielä muistuttaakseni tätä pitäjätä, ja juuri tämäik kylä näytti minusta kaikkiin kunnoittomaksi, kuin olin vielä eläissäin nähnyt 1). Jos oisin muuallenkin mielelläni lähtenyt, vaan en Lammillen polvenaankaan, niin olin jo tähen pitäjäsehen kyllästynyt. Kirjutinkin jo takaisin vastauksen, ei olevan minun sinne-tulosta outtamistakaan. Näytin myös tätä Jaakkolaisen kirjaa von Beckerillen, kysellen häneltä mielikö hänen sinnek männäksänsä? Vaan eipä tuokaan sanonut huolivansa tämmöisestä matkan teosta.

Mutta Helluntaki oli tänä vuonna myöhään, viimeisinnä päivinnä Touko-kuuta, ja viikkauet sitä ennen oli jo kauniinna ja variinna ilmoinna, maa hyvinkin ruohistunut, jotta puutkin olivatten jo täyvessä lehessään. Minun vaimoni jok'ei tiennyt tätä pitäjätä kartataksensa, sanoi monesti mullen: ”oisipa lysti tieteäkseni mitä ne talonpojat sinusta tahtonoovat, kuka tiesi jos aikoisivat sullen vaikka minkä hyvän? Mitäshän jos sinne mänisitkin —ei suinkaan ne pahoakaan mietik, koska tahtoivat kunniarahallakin sinua muistutellaksensa”. Vaan kuin en siitäkään huolinut, ja kuin päivätkin ennen pyhiä olivat niin lämpöisinnä että oikeen hellitti päivänpaisteessa, niin hänellekin tuli mieli sinne lähteäksensä. Heikolla terveyellään sanoi hään olevasek itelleen ehkä terveelliseksi päästäksensä muutamaksi päiväksi maallenkin kävelemään, kussa ilman-raiteus, ite ajamisenkin liikutos, ja maihen suloisuus saattaisivat häntä vointumaan. Kuin näin hänen halullisuutensa aina sitä myöten suuremmaksikin kuin pyhätkin olivat lähestymässä, niin mielittelläksensä, eikös minäik siitten — sinnek männytkin. Kävin vielä kerran Beckerille sanomassa tästä mänöstäni, kysyen eikö hänen tekisi mielensä tulemaan kanssani? Vaan eipä tuo nytkään häneltä syntynyt. Niin läksimmö siitten ilta-puolella päiveä, juuri Helluntai-aattona, kaupunnista mänemään; ja otimme vielä myötämme neljän vuuen vanhan lapseni, leikki-toveriksemme. Päätöksemme oli ainoasti lähteä johon-kuhun maalle lysteilläksemme; mutta jos aina Lammillen tuli lähtö, tuota vasta tiellä tuumattiin; kuitenkin läksimme sinneppäin. Päivä oli palava kuin kesän-syämmellä, ja iltainen ilma suotuisa kuin neitoisen syleileminen. Tie mäni, aika kului, emmekä tietänytkään ennen kuin kello yksi yöllä jo tulimme Jahkolan kylään. Kuta lähempi tulimme, sitä myötenkin rupeisinki jo katumaan kauppaani. Ensimmältä en tahtona tästä mitään virkkaa vaimolleni, vaan viimeiseltä en malttanut olla sanomatak: eikös kotiin kääntänemme, mitäppäs täällä tehtänemme, naurannoon ehkä kyllä moni, kuin kuuloo meijän tunnettoman miehen puheella lähtenneen tyhjään ajamaan 12 peninkuormoa eis-takaisin? Häänki rupeisi jo tähän arvelohon, ja sanoi pahoilla mielin: ”vaan nyt oisimmekin jo paikallamme, hyväik oisi yötä levätäkseni”; ja siihen liitoon ajoi kyytimiesi meitä jo Jaakkolan pihaan.

Kaikki tässä makaisivat unen suloisuuessa, ainoasli toista vai kolmattakymmentä lehmeä, jotka levollansa, pihaton tarhassa, vielä ruumenivat päivän purtujansa, kohottivat korviansa kulujamme kuultuansa; ja joista jo arvattiin talon varallisuutta. Sill’ aikana kuin kyyti-poika hiljan kolkutti porstuan ovea, sisään päästäksensä, minä jo kääntelin hevoista porttiinpäin, täyvessä toessa lähteä takaisin ilman kennen kyläläisten tietämätäk. Mutta eipä ollut vielä kahestikkaan taputtanut ovea, ennen kuin sitä jo avattiin, ja ittepä Isäntä tuli meijän vastaamme. Nytpä olikin jo myöhä meille palajataksemme. Nimeni sanottuani, tervehti hään tultujansa, ei joutavilla loruilla, ainoasti muutamalla sanalla; mutta mitäpä hään pani, ettei toinenkaan oisi paremmin heijät pannuna. Emmekään ollut monta sanaa vielä välillemmö vaihtanutkaan ennenkuin mieleni jo teki tarkeemmin tuntemaan tätä miestä. Kuin kyselin ell’ei hään jo maannut, koska hään niin pian joutui ovensa avoamaan, sanoi haan olevasek kivuloinen mies, eikä monesti saavasek yölläkään rauhoa luu-valostaan; hään oli jo kauvan kuuluna rattaisten ratinaa ja hevoisen kavioittamista, josta hään jo rupeisi arvelluksissaan tästä vieraisten tulosta. Outin hänen jo panevan pahaksi, sitä kuin en tästä tulostani antanut hänellen mitään tietoa; vaan liekö haan ilo-päissään tätä unohtanut, vai tahalla ehkä välttänyt tästä minua muistutella; muttei hään siitä maininut niin mitään. Korjuun pantua kiessimme, ja kalujamme tupaan kannettua, levitti hään pöyvällä tervetuliansa, herkkuja monellaisia, joissa ei Saksankaan viinoja ollut vaella. Saatettua meitä kauniin kammariin, kussa kaikki puhui puhtautta ja järjellisyyttä, panin vaimoni ja lapseni sinnek maata, ja manin ite vielä kerran miestä puhuttelemaan. Kauvan istuitimme kahen-kesken juttelohon niitä näitä, enkä tiijäk itekkään liekköhään minuhun niin mielistynyt kuin minä häneen. Vaan — mitäs sinä niin monella kellolla tiet? kysyin minä häneltä viimeisellä; kuin näin kolmatta kymmentä kelloa hänen ikkunoilla. Sain nyt tieteäkseni, mitä siitten olen monilta muiltakin kuulut, hänen olevan muka aika kello-seppä, ja jott'eivät ainoastaan likimmäisistä maa-pitäjistä, mutta moni myös aina kaupunkistakin oli tänne lähettänyt tunti- eli lakkari-kellojansa, laitettaviksi, koska häntä näissä toimeissa piettiin kaupunnin mestaria parempana. Ite haan oli omasta päästään, ilman kennen neuvomatak, ensin opetteleinut ja siitten harjoittanut tätä taitollisuutta. Kaikkia vehkeilänsäkin eli työkalujansa, jotka tarvitaan kelloin laitanlohon, oli haan tuottanut Saksanmaasta, ja pyyettyäni asetteli minun näkyvilleni. Muutakaan työtä haan ei sanonna moneen aikaan saanesek toimeen, kivuloisuutensa suhteen; ainoasti kirjallisia harjoituksia mielytti häntä, ja pellavan kaupat oli hänen etuisammat elatuskeinot. Ehkä jo 50 vuuen paikoilla oli haan vielä naimatonna, ja eli sovussa ja suosiossa sisarenssa kanssa, joka kaikissa toimitti emännän virkaa.

Kuin aamulla havaihtin, oli jo toisessa tuvassa kokountunut paljon kansaa, puheet oli jo käynyt kylässä, minun täällä olevan, ja moni minua tiijustelevainen oli jo jouvuttainut tähän, kahtoaksensa ja minua puhuttellaksensa. Mutta kuin oli joukossa montaik pitkän-malkan-takaisia, niin kuulusteltuani mitenkä hyökin olivat saaneet sanan minun tänne-lulostani, täytyi Jaakkolaisenki jo tunnustoo, hänen jo yöllä, heti tultuani, lennättäneen sanat tännek tuonnek tuttavillensa, tulla tänne puheillemme; sillä tavalla pantiin monta hevoista liikkeisehen, yhen yheppäin, toisen toiseppäin. Yhen laitto hään aina Janakkalaan, 3 peninkulman päästä Paturia hakemaan, vaan häntä ei tavattu kotona, oli männyt Turkuun; toisen, Paloisesta Pamppalaista tuomaan; kolmannen, Huhtan-Penttalaan veljensä Heikkiä noutamaan, yksi sinne toinen tänne. Tätä kaikkia oli hään jo tehnyt ja toimittanut niin hiljaan, ilman hiiskahtamatak, ett'en siitä ymmärlännyt niin mitään; suullansa hään kyllä minua puhutteli, mutta silmällänsä palvelioitansa. Eikä silläkään vielä kyllä! Toistukseksi tämän miehen tarkasta ymmärtämisestä ja viisaasta käytöksestä, tuloo minun vielä sanomaan, että koska hään kuuli minun vaimoni olevan varsin ummikko Ruohtalaisen (se on Ruotistakin kotoisin) niin — jot’ei hänen pitännyt, ollessaan näihen Suomalaisten joukossa, ikävystyä aikojaan, ja sillä ehkä jouvuttoo minun tästä pois-lähtöäni— mitä hään teki. Sitä mitä ei toinen ehkä oisi rvanutkaan. Haan lähetti niin ikeän samana yönnä pitkän matkan päästä tuottamaan vanhan varsin siivollisen ja kunniallisen, hiljaisen ja hyväpuheliaisen, Ruohtalaista kieltä taitavaisen Matamin, jota hään päivänpalkalla piti luonnansa kaiken sen ajan kuin olimme tässä, ainoasti puheen toveriksi ja sanan-saattajaksi vaimolleni. Kuka meistä herrasmiehistä oisi tätä hoksanut; ja jos oisikkin — kuka oisi sen tehnytkin? Ruohtia Jaakkolainen ymmärsi itekkin hyvin kyllä, sekä puhetta että kirjutosta, (hänellä olikin monta Ruohtalaistakin kirjaa); vaan puhua sitä, en ollut hyvä saaha häntä, ei sanaakaan. Kuitenkin kuulin minä vaimoltani perästäpäin, hänen puhunneen tätä joksikin, mutta ainoasti hätävaraksi, kahen kesken, kuin ei ollut tulkittarensa tilalla.

Koska nyt oli Julha-päivakin, niin päätimme kaikki lähteäksemme kirkkoon, johon minä tahoin jalkasin männä, koskei sinne ollut paljon enempi kuin virstaa. Mutta hui, hai! vielä vainen minua sinnek oisi laskettu käymä-jalalla. Lyötiin hevoisia valjaisihin, pantiin kiessien eteen, ja mänimmö sinne, monella parilla, että pöllyisi kyllä männessämme. Ajettiin muuan Kirkon-miehen taloon, kirkonporttia vastapäätä, kussa pitäjänki vallasväki aina ensin pistäiksen, ja jonka pihalla myökin heitimmö hevoisemme. Kaikki tienvieret, pellon nurmet, ja kirkko-tarhakin, oli täynnä ihmisiä, jotka kokountuivat Herran huoneesehen; sinnepä myökin, muihen joukossa. Vaikka penkit olivat jo tepo-täyneet tultuamme, niin väistelivät hiljaan sioa, ilman kennen käskemätäk, minulleni, vaimolleni, ja enimmälle osalle joukostamme. Senki jo havaihtin heti — kuhun Jaakkolainen käänsiin, siinä häntä kunniallakin kohtattiin. Jos Jaakkolainen sentähen luki suuremmaksi kunniaksensa (niin kuin lukikin) saanneensa snimoisia vieraita Suomen pääkaupunnista, niin myökin kahoimme sitä kunnialliseksi joutua semmoisen miehen parihin.

Kirkonmeno ja Jumalanpalvelus on yhtäläinen yliten koko Suomenmaan, mitäsme siitten tuosta puhumme, tuntoohan sen jokainen. Vaan sen sanon, jotta harvoin olen ollut kirkossa, kussa niin hiljasta, siistiä, ja siivollista väkeä, hartauella ja mieli-nöyryyellä toimittivat henkellisiänsä, kuin tässä Lammin kirkossa. Kahtelin sinne ja tänne, eikös pitännyt missään vielä näkymään näitä vanhoja riita-toveria, näitä pullo-poskisia ja sinelmä-silmäisiä käräjän-kumppania, joihen muistaminen vielä nuoruutestani hirmutti minua; mutta ei niitä näkynnä niissäkään. Näytti kuin oisi jo rakkaus kaikkia sovittanut, kaikkia voittanut; ja kirkkomaakin oli jo näillä kolmatta kymmenillä vuosilla, monta ehkä korjannut suojanansa ja huomallansa. Missä minun vanhat Lammilaiset, aattelin vielä kerran itekseen? Mutta ei siihen yksikään vastannut. Nuori ja kaunis kansa oli minun silmäni eissä, joka lauloi ja rukoili, kuin muinoin rähmäisivät ja torjuivat.

Jaakkolaisella oli kyllä oikeen, kuin kirjutti minulle: ”opittenhan täällä jotakin”. Olin ennen kyllä nähnyt monen Seurakunnan, joka oli köyhtynyt töissään ja tavoissaan, vaan nytpä opin tässä tuntemaan toki yhen, jok’oli rikastunutkin, jok'oli varsin toiseksi muuttununna; ja tämäik oli niistä kauniimmista oppimisistani. Mutta minun piti vielä oppimaan enemmin: minun piti oppia tuntemaan sitäkin miestä jonka työksi tätä arvellaan, eli jonka kautta tätä kaikkia on aikoin saatettu. Minun vaimoni, joka kyllä oli nähnyt monenki kopean kirkkokunnan, tunnusti tämän — mitä hänen ulkonaisesta puvusta ja olosta tulisi sanottavaksi, niin myös hänen taijollisesta ja laitollisesta käytöksestä — ei antavan muillen puoltansa. Kuitenkin näytti minusta vaimoväessä moitittavana vaatteihen kopeutta ja pöyhistystä. Niin nähtiin täällä e. m. talonpojan tyttäriä, ja nuorikoita, hienoissa ja kalliissa, kaupunnisa (eli kaupunnin tavalla) tehtyissä tarlTn-hameissa, ja monet miehistäkin verassa verhoittivat. Kirkosta tultuamme, kävin vielä kerran kahtomassa kylänpihoja ja kirkonaituuksia, ellei siellä toki pitänyt löytyä joku noukallansa, eli ies rohkeimillaan, joku suurustettuna ja viinalta virvoitettuna; sillä ryypättiinhän ennen Juhlapäivän kunniaksi, ellei muuten, reuhattiin ja telmettiin, miltei tapeltiin; mutta en tavannut yhtäänkään ainuata vähänkään hutissa. Läksivätten kirkosta niin hiljain ja säävyllään kuin tulivatkin, eikä yhtäkään ääntä kuuluna tiellä ärjäistynyttä.

Minun Isäntäni oli kirkkomailla kuhtunut monet rehelliset talonmiehet tulemaan, vaimoineensa kanssa, Jahkolaan päivällisellen. Hänelle näytti tämän Juhlan saaneen kahellaisenkin merkityksen. Hään mieli myös murkinaksi kuhtua niitä pitäjän herrasväestä joita kirkossa tavattiin: totta kaiketin hään luulikin minun, heijän seuroihin, paremmin ehkä mieltyvän kuin tässä talonpojallisessa; mutta sain häntä tästä estetyksi, sillä että sanon tännek tulleeni talonpoikia tapaamaan, vaan ei herroja puhuttelemaan. Kuitenkin käski hään muuan Luutnantin, rouvineen, naapuristansa, ikeän kuin toistajaksi tästä hänen päivän ilosta. Syötiin ja juotiin, elettiin ja hyvästi ravitettiin. Mutta ei siitä olek puhetta, eikä se teitäkään autak jos sanoisinki toistakymmentä ruoka-laijia, punsit ja viinat viljaltaan, olleen pöyvällä— ei ainoastaan tänä pänä, mutta jokaik päivä kuin tässä vietimme; tämä toistakoon ainoasti talon varallisuutta ja Isännän niin kuin Emännänkin hyvätahtoisuutta. Mutta sitä vastoin oisi paljon sanottavaa näihen miesten mielittäväisestä käytöksestä. Ite Isännälle ei joutanut paljon pöyvelle istuminen, hänellä oli vieraistaan huoli, eikä ainoasti heijän ruumiillisesta ravinnoksesta, mutta myöskin henkellisestä. Hään nousi ylös monin kerroin puhetta pitämään muistin-pulloja juotessamme, ite hään saastansa saneli, senki hään saatatti sanoillaan, ite hään pulloimme puhutti, lasihin lauseensa lateli. Monta oli hänellä ainetta, ja sanat monet kullenkin. Hään puhui maammiehellisistä harjoituksista kirjallisissa tarkoituksissa, ja heijän vaikuttavaisuutta meijän mielen-valaistamiseksemme ja syän-sivistymiseksemme, ynnä siitä kiittämättömyyestä ja kylmä-kiskoisuuesta kuin olemme tähän saakka osottaneet Suomen kansan kuuluisillen, oman maamme rakkaimmillen. Niin hään pani puheensa että itki rouvat, itki herrat, itki miehet kuin naisetkin, itkipä vielä itékki, itkusilmässä minunkin; itkivät kuin pahat lapset — niin se mielet hellytteli, hennoitteli jokaa henkee. Arvannoohan sitäik jokainen, jottei meitä viimeksi mainittu, joihen kunniaksi kaikkia tätä tehtiin. Tämmöinen oli nyt se ”mainittu yleinen tyydymättömyys”, josta Kanava uneksii, ja jonka puhetta muut ruotinkieliset Viikkolaiset ovat ruumentaneet toinen toiseltaan.

Monta tapaisin tässä miestä mainittavata, kuitenkin oli Jaakkolainen kaikista ensimmäinen. Mutta siitten oli myös molemmat hänen veljensä, Talon-Isännät Antti Eerola, Oitin kylästä, ja Heikki, Huhtan-Penttilästä, ynnä tämä jo ennen meiltä mainittu, tässä nyt lässäkin olevainen Pamppalainen. Puolipäivällistämme syötyämme läksimmö kaikki, nuoria ja vanhoja, miehiä kuin vaimojakin, ylös sille korkealle, puun-kasvamilla kaunistetulle Kirkon kalliolle, kusta nähtiin kaukana ympärillemme, kuhunkin ilmaan, ja jossa Jaakkolainen jo oli toimittanut meillen hyvän kokon ilta-vietoksemme. Tässä istuitimme, heiniin ja kukkien keskellä, koreesehen koivukkohon, johon kahvit kannettihin, vettä tee'llen keitettihin, levitettiin punssi-leilit 2). Tässäpä vasta tulikin puhuttuneeksi, ensinnik tämän pitäjän vanhimmista tapauksista ja muistomerkistä, ja siitten yhestä ja toisestakin asiasta, yksinäisistä niinkuin yhteisistäkin. Eipä heillä ollutkaan joutavia puheita, lapsellista laatimista: miehen järki, miehen mieli, suussa sula suomen kieli, tässä kukiin kuuntelimme. Kaikkia näitä tässä ei sovik meijän selitellä; eikä aikakaan nyt annak myöten; mutta sopii minun kuitenkin sanoa, että, niin mielellistä ja niin mielullista puhetta en olek tuskin vielä millonkaan herroissakaan kuullunna, enkä viettänyt niin suloista iltaa Suomenmaahan tultuani. Minun vaimokin, ehkei ymmärtännyt heijän puhettansa, mainihti vielä kauvan heijän kauniita käytöksiään ja tapojaan. Emmekään mistäkä tiennytkään ennen kuin iso joukko nuoria tyttölöitä, kylän koreimmia, Lammin soreimmia, seisoskeli ympärillämme, jotka lauhkeilla lauluillansa, äänillään helisevillään, lepytti mielet meijän ja huvitti.

(Vasta lisäksi).

1) Selitteekseni mitä olen tässä puhunnut Lammin pitäjästä, tuloo minun sanoa, nähneeni siellä ollessani monta vuotta siitten, kauvempatakin aikaa, kaikkia heijän tapojansa ja asian laitojansa. Äitilläni oli muka puolirysthölliä Kuurikan kylässä, jonka se oli jo monta vuotta tätä ennen myönyt muuallen leskirouvallen, nimeltään J- - - lt; mutta koska ei hänessä kuitenkaan ollut sen maksajata, ei verojansakaan suorittajata, niin minua jo 3:tta 10:tta vuotta siitten laitettiin sinnek, Kihlakunnan silloin piettävissä keräjissä, takaisin omistamaan ja toisellen (muuallen talonpojallen) myömään tätä tilaa; jota myös toimitinkin. Sillä tavalla tulin minä kahessakinkäräjässä, ja toista viikkoa umpaisessahin, viipymään näissä samoissa Jahkolan ja Oitin kylissä, kussa lakia sillonki istuttiin, ja jossa opin hyvin tuntemaan Lammilaisten lain käyntiä ja muitakin laitoksia. Paljon täällä oli riita-miehiä, jos miehiksi niitä kuluttaneen, joille muuan toinen nimi oisi soveliampi, sillä moni miehistä makaisi yöt ja päivät juovuksissa, mihin päättyi, pitkin penkkiä tahi nurkkiin sopeissa, mihin vaan joutui, toisissa taloloissa. Eipä se päihtynyt paikkoa valihtek, eikä huolik humalainen, josko korsuun korjattaneen, paiskattaneen sika-pahnaan. Akat ja vaimot — ne Tuomarin tuvassa, oikeuen eessä, lakia kiskoivat, miehiä ei näkynnäkään, ehkeivät olleet kaukana, kukon nuorissa vähä kukiin. Ja jos joku toisinaan tässä nähtiinki, niin sekin oli tohmeroissaan tahi päätä pohmelossaan; niin että oisi monet kyllä olleet sakoillen pantavia jos ois kanteeks' annettuna, kiivastunut lakikirjat. Paihti Tuomari ja hänen seuransa oli tähen vielä muualtakin keräyntynyt (ja Jumala tiesi misstä?) miehiä mitättömiä, joitaik joutilaisiakin, jotka elättivät henkensä ”vulmahin” nimellä. Oikeenpa minua monta kerta säälitti tätä nähessäni. Mitäppäs ne vaimorukat muuta taisivat, kuin joutua näihin käsiin; ja harvaa asiaa tutkittiin, kussa ei ollut näitä puollus-miehiä vastatuksin Näistäkin oli moni hyväik juomari, hyvä viinan vihlättäjä, armas akkojen avuksi. Sanalla sanottu, surkia oli kahtoakseni tätä onnetointa, tätä jumalatointa elämätä. Jos kauhistutti minua kuullakseni näihen juopunein kirouksia ja noitumisia, tahi nähäkseni heitä muunna luontokappaleinna, vastukseksi, muilta korjatettavina, niin hennotti minua ja suututti heijän huolimattomuuensa omasta parastaan. Sillä mitä eivät miehet suuhunsa mänettäneet, sen mänettivät vaimot, auttajoillensa ja asian-ajajoillensa, ja asiat heitettiin yht'hyvin auki toisiin käräjäisiin, samalla tavalla ajettaviksi. Jos pahastuu mieleni näitä muistutella ja puhutella (ehkä lienee asian laita samallainen muuallakin?') niin ilahuttaa minua, nyt tavanneen näissä samoissa kylissä varsin siivollista ja kunnialtista elämätä; ja jos olen jo toisesta puhunnut, niin tuloo minunkin toisesta puhumaan. Vaan nyt arvaattenki minkä tähen en tahtonut Lammillen männä.

2) Moni luuloo ehkä, meijän hyvinkin tässä juonneen. Vielä vainen, paljon meill’ oi parempia, herkkujakin herttaisia; sanat suussamme sulivat, lämmittivät toinen toistaan: varsin varitkin olivat, syämmestä syntyneitä, rinnasta rivittyneitä.

Lähde: Suomalainen N:o 7 Keskiviikona 11:nä päivänä Maalis-kuuta, 1846