Muisto Hyömäestä: hammassärkyä
Hammassärkyä
En tiedä, mistä minulle periytyi heikot hampaat. Muistelen, että niitä särki jo ainakin 7-vuotiaasta alkaen silloin tällöin, ja se särky oli kauhean tuskallista. Hammaslääkäreitä ei silloin lähimailla kotikylääni ollut, eikä niissä olisi ollut varoja käydäkään. Lääkkeeksi käytettiin isän piipunvarresta kaivettua piipunöljyä tai pantiin hampaan koloon suolahappoa oljenkorrella. Kyllä se särky niilläkin lääkkeillä aina sillä kertaa helpotti. Piipunöljy oli vaan pahanmakuista ja teki päänkin kipeäksi. Suolahappo taas poltti toisinaan nahatkin suusta.
En muista äitini, sen paremmin kuin isänikään, puhuneen koskaan omasta hammassärystään. Taisi olla molemmilla kaikki hampaansa tallella vielä vanhana kuollessaankin. Kävin kerran vaariani katsomassa kunnalliskodissa. Hän oli silloin yli 80-vuotias. Äitini lähetti hänelle tuliaisiksi juuri leivotun ruisleivän, kun vaari niin piti äitini leipomasta leivästä. Hän tuumaili: ”Tailan pannakin tän kuivaan, kun tolla vaivaistalon pehmeellä kaakulla tuppaa hampaat heltiään.” Ei ollut hänkään koskaan käynyt hampaistaan lääkärissä, mutta oli aina syönyt kuivattua leipää, kunnes joutui sinne vaivaistaloon, pehmeän leivän ääreen.
Olin 12–13-vuotias, kun äitini sanoi kerran kesällä: ”Mennääskin otattaan se aina särkevä hampaasi pois kunnanlääkärillä. Ei kai siellä näin sunnuntaina tungostakan ole, mitä joku sattuu poikkeen reseptiään uusiin kirkkoreisullaan.” Soudimme paatilla järven yli ja olimme pian lääkärin oven takana. Ovi oli kuitenkin lukossa, mutta joku nainen, taisi olla piika, tuli ulos ja sanoi: ”Ei lääkäri oo nyt kotona, se sano menevänsä verkkojaan kokeen. Se sano, että nyt on heinäaika ja poutapäivä, ei ämmät kerkii kirkkoon eikä lääkäriin, niin että jos joku tulee, sano että se on kalassa koko päivän.” Äiti sanoi silloin mulle: ”Ei me niin hyvinemme kotio lähdetä, kun tänne saakka on tultu. Mennään vanhan kätilön asunnolle. Hän on jo vanha ihminen, yli 80:n, mutta kyllä hältä jotain apua saamme, jos vaikka olisi iilimatoja sillä. Se kätilö sinutkin oli aikanaan maailmaan auttelemassa.” Minua inhotti ajatuskin, että suuhuni pantaisiin jotakin matoja ikenistä paha verta pois imeskelemään, mutta ei äidilleen kehdannut vastaankaan sanoa.
Kätilö tunsi äidin, pani tulen lämmitysuunin pesään ja sinne myös pannunjalan, johon nosti mustan kahvipannunsa porisemaan. Hellaa ei hänellä ollut. Äiti esitti asiamme, mutta kätilö sanoi: ”Ei nyt ole enään iilimatoja saateissa. Niitä tuotiin ennen Venäjältä, mutta eihän siältä nyt enään mitään tuoda. Noi meidän lammikoissa elelevät iilimadot on myrkyllisiä, ei niitä voi käyttää.” Kuumasta kahvista yltyi taas hammassärkyni entistä kovemmaksi, ja meidän piti lähteä kotiin, mutta kätilö sanoi: ”Älkääs nyt hätäilkö, jotain apua ton pojan on saatava. Minä koitan muuta konstia.” Hän pani silmälasit päähänsä ja käveli köpitteli pihan poikki pieneen aittaansa. Äiti selitti sillä aika minulle: ”Minä luulen, että se koittaa siihen hammassärkyyn nyt konstia, elikkä taikaa. Et sinä sellaisiin tietysti usko, enkä suuresti minäkään, mutta tee nyt sen vanhuksen mieliksi, se on hyvä, auttavainen ihminen.” Minun teki mieli lähteä siitä paikasta pois, sillä oli lukenut tarpeeksi juttuja tietäjistä ja taikauskosta, mutta enhän voinut loukata itseäni paljon vanhempia ihmisiä. Kätilö tulikin pian sisälle ja oli ryppyisessä kädessään jotain epämääräisen näköistä törkyä, jonka hän tarjosi käteeni, käski panemaan suuhuni ja pyörittelemään niitä ympäri suutani. Yritin katsoa, mitä kaikkea siinä oli, mutta vanhus ärähti: ”Älä kurkistele poika niitä, heitä suuhun vaan.” Tein työtä käskettyä, mutta ehdin nähdä, että oli siinä ainakin jonkun millin läpimittaisia tuohipalleroita ja ehkä pippuria, suolaa ym. Kun oli pyöritellyt niitä jonkun aikaa suussani, komensi vanha kätilö sylkemään ne ulos käteeni ja heittämään tuleen. Tein niin ja hän sanoi: ”Sinne meni hammassärkysi, eikä tule koskaan takaisin samanlaisena.” Joimme lisää kahvia ja odotin, koska taas vihlaisee hammasta, mutta särky oli lakannut kuin naulaan kantaan iskien. Ihme oli tapahtunut, ilman että siihen edes uskoi. Vanha kätilö oli oikeassa siinä, että hammassärkyni ei koskaan palannut takaisin samanlaisena vihlovana hermosärkynä kuin se oli jo useana vuonna ollut.
Yli kymmenen vuotta kului, ettei niitä särkenyt ollenkan. Vasta 1930-luvulla alkoi tuntua joskus jonkunlaista pakotusta niissä suolahapolla aikanaan poltetuissa, lohkeilevissa syömähampaissani. Kerran ollessani 1930-luvun alkupuolella rakennustöissä eräässä talossa, tuntui taas kovempaa pakotusta ikenissä. Otin vähän väliä kylmää vettä suuhuni, jotta vähän helpotti, mutta talon vanhaisäntä sanoi: ”Älä hyvä mies valele kylmällä kipeetä hammasta, kuumaa veden pitää olla, niin kuumaa että nahka suusta palaa, siitä se tokenee.” Yritin väittää, että ärtyy se kuumasta kahvistakin vaan, mutta isäntä sanoi: ”Koitetaanpahan vaan sitäkin konstia jahka kahville mennään, saat nähdä että se auttaa.” Sisälle mentyämme sanoi hän hellan luona häärivälle muorille: ”Annaskin tälle pojalle kuumaa vettä, että lakkaa hammasta jomottamasta.” Otin suuni täyteen polttavan kuumaa vettä ja voi vietävä, mikä vihlova tuska leimahti hampaassa niin että silmissä kipinöi. Sylkäisin veden äkkiä suustani likaämpäriin, mutta vanha pappa ärähti: ”Uutta kuumaa vettä vaan suuhun, ei leikistä kesken lähdetä.” Niin tein ja ihme ja kumma, särky lakkasi taas että jysähti, ja lakkasi 10 vuoden ajaksi.
Vasta sotareisussa 1943 kävin Syvärin luostarissa hammaslääkärin vastaanotolla otattamassa joitakin syömähampaan juuria pois. Siellä olikin siekailematon nainen hammaslääkärinä. Kun hän pisti kuoletuspiikin, tarttui hän heti hohtimiinsa alkaen vetää hammasta ulos ja huuteli samalla seuraavan sisään. Edelläni oleva mies kuitenkin pyörtyi hammasta vedettäessä ja alkoi läähistyä nurin. Nainen jätti hänet siihen, haki kaapista harsokankaan ja tiputettuaan siihen jotakin nestettä heitti sen miehen kasvoille ja sanoi: ”Kyllä te miehet olette kummia olioita. Jos kranaatti vie toisen jalan, niin toisella konkataan apua hakemaan ilman valittamatta ja vapisematta, mutta yhden hampaan vedosta pyörrytään. No niin, kyllä hän tuosta pian selkiää, katsotaanhan pysyttekö te tolpillanne.” Pysyinhän minä, eikä hampaan veto tehnyt edes yhtään kipeätä.
Kului taas kymmenisen vuotta ja joskus vähän pakotti hammastakin ja oli poski turvoksissa välillä. Kerran oli sitte poski, leuka ja kaularauhaset turvoksissa. Menin tavallisen lääkärin vastaanotolle ja hän sanoi: ”Minä annan nyt sulfalääkekuurin, mutta heti kun nuo turvotukset paranee, menette hammaslääkärin vastaanotolle. Nuo hammasrisat on kaikki poistettava ennen kuin tulee pahempia seurauksia. Tein niin ja vasta sitten parani hammassärkyni lopullisesti.
Kirjoittaja Toivo Armisto (s. 1907) Hauhon Hyömäestä.
Aineiston luovuttaja Marjatta Tuomisto, julkaisulupa Toivo Armiston tyttäreltä Ritva Heikkoselta 8.11.2016.