Kovia kyytejä

Muisteluita Nastolan Villähteeltä

Erpo Lindgren

Järvelle meno oli hurjaa. Meillä kaikilla ei ollut polkupyöriä, mutta Tuomolla oli. Mäen päällä pyörälle kyytiin viisi, jopa kuusi poikaa, ja sitten jarruttomalla, risalla pyörällä mäkeä alas. Tie oli kauheassa kunnossa, sadevesi oli pyyhkäissyt tielle uran ja paljastanut tienpohjan isot kivet. Tuomo ajoi. Suoranainen ihme, että se nippu pääsi ehjänä rantaan saakka. Ei tehty toista kertaa samaa, oli se niin kamala kokemus. Tuomo oli tyhmänrohkea uskalikko. Selvittiin kuitenkin!

Sama määrä poikia ahtautui kerran Olkkosen Raimon Tähti K-100-piikin kyytiin ja mentiin Seurantalolle. Oli pyöräparka kovilla.

Uimareissulta palatessamme jäimme kerran mäen alle juttelemaan. Tontto nauratti meitä neljä tuntia kertomalla Forssan reissustaan. Oli Fiskars, Billnäs, ne TYTÖT ja sanonnat. Vatsa kipeinä nauramisesta kuuntelimme Raimon kertomuksia kokemuksistaan. Totta vai tarua, ei se meitä häirinnyt, kuuntelimme antaumuksella hyvää tarinankertojaa.

Toinen vaarallinen polkupyöräkisa oli sorakuopan reunalta alasajo, ja joitakin vahinkoja sattuikin.

Hurjia kyytejä! Että kaikkea sitä pitikin kokeilla. Linja-autoissa oli takana pyörätelineet, ja kun Lahdessa tuli törsättyä kaikki rahat, ne vähäiset, piti roikkua perässä pyörätelineissä säästyäkseen kotiin kävelemiseltä. Oli toisinaan tosi kylmää kyytiä...Toinen tolkuton juttu oli potkukelkalla linja-auton perässä kyydinotto. Kaksi kelkkaa, neljä poikaa, ajateltiin, että vähintään rajalla auto pysähtyy, mutta ei. Vasta Kujala kyydissä istuja uskalsi irrottaa otteensa. Kova vauhti, paikoitellen soraa, kyllä kelkka heittelehti. Jalakset kuluivat, löivät tulta kuin alla olisi ollut rakettisuihku. Onneksi vanhemmat eivät tienneet, miksi jalakset kuluivat, eivät ehkä olisi ymmärtäneet.

Kyllä silloin oltiin uhkarohkeita, nyt varoo jopa tasaisella tassuttelua.

Voi niitä aikoja!