Iittalan meijeri lapsuusmuistoissani
Meijerin maailma
Odotan Helsingistä tulevaa junaa Iittalan asemalla. Istun autossani ja tuijotan radan toisella puolella olevaa suurta, vaaleaa, aavemaisen hiljaista rakennusta. – Ajatukseni karkaavat vuosikymmenien taakse, 30-luvun lämpimiin kesiin ja lumisiin talviin samaisen rakennuksen, silloisen punatiilisen Iittalan Meijerin suojiin. Muodostihan se lapsuuteni maiseman, kotini.
Kuulen korvissani meijerikoneiden tutun jyskytyksen ja maitotonkien (sanoimme tonka eikä tonkka!) kolinan. Samoin kuulen isäni meijerikenkien kopinan, kun hän muutamalla harppauksella kiipeää jyrkät kiviraput meijerin yläkertaan, kotiimme. Kiireesti hän hörppää aamukahvinsa ja palaa takaisin työpaikalleen käyttämään ja valvomaan meijerin koneita. Isän työpäivä alkaa neljän, viiden aikaan aamulla ja kirnuaamuina vielä aikaisemminkin. Mitään ruokatuntia meijeriläiset eivät tunne. Kukin käy syömässä silloin, kun ehtii.
Silmissäni näen maitohevosten pitkän jonon meijerikorokkeen luona.Tunnen melkein kaikki maidontuojat Heinusta, Kutilasta, Kankaisista, Keikkalasta, Sittalasta, Taljalasta. Kaikkialta Kalvolasta riittää tuojia. Voimakas tervan tuoksu tuntuu nenässäni vasta uusitusta ja tervatusta hevospuomista, entinen kun oli jo loppuun kaluttu. Isännät vaihtavat keskenään kuulumisia, kunnes tulee vuoro nostaa painavat tonkat korokkeelle. Siitä ne meijeriapulaisten kanssa nostetaan sisään maitovaa´an reunalle, tyhjennetään sen säiliöön, ja vaa´an kieli hauskasti heilahtaen ilmoittaa maitomäärän. Laina-meijerskalla (Laina Fagerlund) on vieressä olevalla korkealla pulpetilla suuri kirja, johon hän kirjaa maitokilot.
Taempana oleva suuri kirnu on vasta avattu, ja valtava keltainen voikimpale odottaa paloittelijoita ja pakkaajia sekä tuore kirnupiimä nauttijoitaan.
Kipaisen meijerisalin läpi isän tykö konehuoneeseen. Hän heittelee parhaillaan metrihalkoja suureen uuniin, että höyryä riittää koneita pyörittämään. Joskus illansuussa äiti lennättää ison pellillisen hiivaleipiä kypsymään pannupesän lämpöön työntäen ensin hiilloksen uunin perälle. Konehuoneessa on lämmin. Varsinkin pakkasella siellä on mukava käydä toisten meijeriläisten lasten kanssa lämmittelemässä.
Konehuoneen ulkopuolella on meijerin komea, korkea savupiippu. Vieläkin ihmettelen, kuinka pojat uskalsivat kiivetä sen huippuun sen sisällä olevia rauta-askelmia pitkin, kun piippu oli uusi.
Meijerin rakennuksia ja leikkipaikkoja
Iso liiterirakennus on ihan konehuoneen vieressä. Sen rautatien puoleisessa päässä on suuri jäähuone. Talvella sahataan lasitehtaan lahdelta suuria jääkuutioita. Hevoset ovat kovilla, kun kiskovat niitä meijerille. Jäät ovat paksun sahanpurun peitossa ja rautakangella niistä lohkotaan kimpaleita, huuhdellaan vesiletkun kanssa ja kuljetetaan meijerin jäähuoneeseen suuriin altaisiin.
Iltapäivällä kurkistelemme juustolan ovella. Katselemme kuinka suuret metallivispilät sekoittavat maitoa koko juustolan mittaisessa altaassa ja kuinka juustomassa alkaa erottua jättäen heran jäljelle. Joskus saamme herkutella, kun meille puristetaan nyrkillinen pehmeää juustomassaa! Odotamme hartaasti, kun valmiita juustoja irrotetaan prässistä ja muoteista, sillä voimme saada pitkän, lähes metrin mittaisen juuston kantin pureskeltavaksi. Prässätyn juuston reuna veistetään aina pois.
Juustokellarissakin käymme. Siellä on kylmä eikä hajukaan tunnu mukavalta. Hyllyt ovat täynnä punaiseen, sulaan parafiiniin kastettuja pallo- ja leipäjuustoja sekä suuria tahkojuustoja.
Meijerin takana on pitkä, punaiseksi maalattu rakennus. Sen toisessa päässä on kahden meijeriläisen asunto, toisessa päässä Osuusliike Hämeen varasto ja keskellä meijerin leivintupa. Se on ihana paikka. Usein sieltä tulee nenään hyvä, vastakypsennetyn ruisleivän ja pullan tuoksu, kun äiti ja meijerin muu naisväki siellä leipoo. Pian saan juosta viemään lämpimäisleivän naapuriin, jolla ei ollut leipomispäivä!
Meijerin takana, vähän kauempana on meijerin sikala, pitkä tiilirakennus, jossa Lempi, sikojen hoitaja ruokkii ja hoitaa monta sataa sikaa. Juustolan hera ja myllyn jauhatusjätteet lihottavat siat! Lempin asunto on aivan sikalan vieressä mäen kumpareella oleva pieni, punainen mökki, ”Lempin pömpeli”.
Sikalan ohi juoksemme kovaa, pidämme nenästä kiinni ja pelkäämme rottia. Tosin joskus olemme aikuisten kanssa, kun sikoja viedään junavaunuun teurastamolle lähetettäväksi. Hauskempaa tosin on silloin, kun uusia porsaita yritetään saada junavaunusta sikalaan! Kesällä on hauska seurata possuja, kun ne tonkivat maata suuressa aitauksessa sikalan takana.
Sikalan takana on meijerin mylly. Se on mukava paikka. Onhan siellä Rajalan Yrjö, mylläri. Yrjö on kaikkien lasten ystävä. Juoksemme joskus ”littaa” sisällä myllyssä ja Yrjö ajaa meitä takaa. Sitten katselemme, kuinka jyväsäkit tyhjennetään yläkerrassa myllyn kitaan ja juoksemme alakertaan seuraamaan kuinka jauhot tulevat puista torvea pitkin säkkiin. Joskus hyppäämme myllymiehen kyytiin, kun palaamme kotipihaan.
Pihan keskellä on iso hiekkakasa. Teemme pahvipalalla ja hiekalla peitettyjä salakuoppia hiekkaan, mutta harvoinpa kukaan aikuinen astuu ansaan, vaikka sitä yritämme!
Yksi asia minua naurattaa! Lehto-Villen valkoinen hevonen on menossa asemalle päin, ja se pysähtyy taas kerran juustokellarin kohdalle; kuuluuhan sen ikkunasta selvästi ”ptruu”! Hevosmies on huonokuuloinen. Hän hoputtaa hevosta liikkeelle ja ihmettelee: ”On se kumma, kun aina pysähdyt samalla paikalla!” Juustolan miehet tekevät taas kujeitaan!
Ihan meijerin vieressä julkisivu asemalle päin on suuri valkoinen puurakennus, aikoinaan meijerin omistajan asuntona ollut. Siinä on Osuusliike Hämeen sekatavarakauppa, jossa meijeriläiset, maidontuojat, vastamäkiläiset ja koko lähitienoo asioivat. Rakennus on suurten tammien ja lehmusten ympäröimä ja sen takana on ihania leikkipaikkoja meille lapsille. Joskus rakennamme kukkakaupan meijerin päätyseinustalle ja Vastamäen neidit poikkeavat meidänkin ”kauppaamme” maitokaupasta palatessaan.
Meijerin lasten leikkejä
Iltaisin juoksemme ”vinkkiä”, olemme piilosilla, lyömme ”karttua” tai kiipeilemme myllyn lähellä olevalle ”Meijerinkalliolle”. Keväisin poimimme sen ympäriltä ensimmäiset sinivuokot ja kesällä sidomme kalliolla kissankäpälistä seppeleitä. Talvisin laskettelemme suksilla alas kallion rinnettä. Isän tekemät kumiset takaremmit pitävät sukset hyvin jalassa. Laskiaisena lainaamme meijerin isoa vesikelkkaa, laskemme alas ”Mammanmäkeä” ja huudamme: ”Huraa, pitkiä pellavia, sileitä kuin silkin suonia!”
Pääsiäisen aikaan aletaan hypätä lautaa. Jäähuoneesta kannetaan pitkä lankku, luvalla tai luvatta, pihalle. Sen alle etsitään sopivan korkuinen pölli ja hyppääminen alkaa. Kun alustaa korotetaan, saa laudan päästä huiman lennon korkealle, varsinkin jos toisessa päässä on painavampi hyppääjä! Joskus käy niin, että lankku ritkahtaa poikki. Silloin kannetaan se piiloon torujen pelossa ja etsitään tilalle tukevampi!
Omien sisarusteni Eevan, Antin, Jaakon ja Matin (Matti syntyi ollessani jo yhdeksänvuotias) lisäksi, paras leikkitoverini on Ulla Koivumäki, meijerin isännöitsijän tyttö. Hänellä ei ole sisaruksia, ja niin saamme rauhassa leikkiä hänen kotonaan. Ullalla on paljon leikkitavaroita. Joskus niistä vähän kai kateellisenakin kotona kerron, mutta ihme ja kumma! Seuraavana jouluna pukki tuo minulle samanlaisen valkoisen nuken reen, mikä Ullallakin on! Se on taitavan isäni tekemä, samoin kuin monet muutkin leikkikaluni.
Ullan kodin yksi huone on meijerin konttorihuone. Siellä hänen isänsä tekee kirjallisia töitään ja sieltä maidontuojat hakevat ”tilinsä”. Sen suurella kirjoituspöydällä on helmitaulu sekä pino isoja, mustakantisia kirjoja, mustepullo, kynäteline sekä hauska keinuva imuri, jolla mustekirjoitus kuivataan. Iltaisin saamme Ullan kanssa kyseisen pöydän ääressä piirrellä, kirjoitella, lukea Topeliuksen ”Lukemisia lapsille” sekä suunnitella pikku näytelmiä ja varjokuvia, joita sitten aikuiset kutsutaan seuraamaan.
Iittalan meijerin omistaa Osuusliike Elanto Helsingistä. Joskus sieltä tulee ”herroja” tarkastuskäynnille. Meijeriläiset siivoavat ja jynssäävät paikkoja edustuskuntoon, mutta Ulla ja minä odotamme heitä, sillä eräs heistä, Huuselan setä, tuo meille aina punaisia mansikkakaramelleja.
Maidontuojat ja myllymiehet ovat lähteneet kotimatkalle. Meijerikoneet on pysäytetty. Isä työntää vielä monta maitotonkaa pientä ”rillirataa” pitkin valkoiseen maitovaunuun, jonka iltajuna ottaa mukaansa ja vie helsinkiläisille seuraavaksi aamuksi. Piha hiljenee.
Takaisin nykyisyyteen
Havahdun hereille, kun Helsingin juna porhaltaa asemalle. Riennän Eeva-siskoani vastaan. ”Voi, muistatko kuinka kaunis asemarakennus tässä oli ennen!” sanoo siskoni tietämättä vielä, kuinka juuri muistoissani elin ihanaa lapsuuttamme Iittalan meijerillä aseman seutu siihen läheisesti liittyen.
Voi kunpa heräisit sinäkin Vanha meijeri, ravistelisit ympäriltäsi lisäsiivekeet, jotka myöhemmin leipomona toimiessasi sait sivuillesi! Kunpa ”ehostaisit” itsesi houkuttelemaan sykettä ja työääniä sisällesi ja ympärillesi. Jospa vielä siniristilippu liehuisi salossasi juhlan ja elämän merkkinä, kuin silloin ennen!
Sitä toivoo Meijerin Pirkko
Kalvolassa 12.5.1994
Pirkko Huovilainen
(os. Hakala s. 1929)