On niitä miehiä Hämeessä, muutamia muuallakin 4
On niitä miehiä Hämeessä, muutamia muuallakin,
(Jatko ja loppu 9:estä Numerosta)
Olimme jo lakkaaneet puhumasta meijän Lammillen matkustamisestamme, ja moni on ehkä outtanut meijän jotakin myös sanovan siitäkin asiasta, josta ensin oli puhetta, ja joka saatti meitä sinne mänemään; mutta haastellessamme Lammilaisten olosta, emme tahtona katkaista sitä, eli siihen sevoittoo semmoista joka oisi kannattanut meitä muihin aineisihin. Pitkaksipä se muutenkin tuli tämä kertomuksemme, mutta koska harvoin ehkä saahaan semmoisia esimerkkiä puhuaksemme, niin paremmin on hyviä toimittamaan kuin pahoja. Nähtyämme, tässä, talonpojallisenki miehen, yksinään, vaikuttaneen enemmin hyveä kuin monet muut yhteisesti, 1) niin — mitäs meijan tarvihtee Saksasta Kultalaa hakea, kuin on meillä Jahkola Suomessa? Ja parempi Jaakkolan onnellisuus, kuin Harjulan onnettomuus; eikä ole tarvis joutavia mielen-juohuttelemisia (fantasier) kuin on meillä totuus käsissämme.
Arvattavahan se oli että siellä, yksissä ollessamme, tuli tästä muisti- tahi kulta-rahastakin puheeksi. Kuin kysäisin heiltä, kuka sen juonen ensin oli heijän päähänsä viskanut, kunnia-rahoja kustentamaan tahi muita muistimia, eli — mistä miehet ensin ottivat tätä miettiäksensä, asiata aatellaksensa? Niin astui Jaakkolainen ees, ja, pulmissaan muihenki puolesta, sanoi: kauvan olemme jo oivaltaneet, niihen ainokaisten — jotka, harvoin, meijän maassa jotaik vaikuttaavat, tahi työskentelevät, Suomalaisten hyväksi — aina tulleen, omiltammekin, unoutetuiksi, eikä miksikään kahotuiksi; mutta muita muikkaria, meillen jonnik-joutavia, niitä kyllä kiitetään, palkitaanpa miten paljon, kukkuroitaan kunnialla, Niin, hyvä herra, ei meistä huolik yksikään; no eipä se ouk kummakaan! Sillä kuin ei muistetak niitä milloinkaan jotka Suomea harjoittaavat, ei yläältä, ei alaalta, eipä kerran keskeltäkään, niin kuka siihen rupea, jos olette työkin sen tehnyt? Näissä mieli-murheissamme tuli meillen kuuluvilten Herra Lehtorin Runebergin, Porvossa, — joka jo ennenki ruohtalaisesta runomisestaan oli armolliselta Keisariltamme saanut 4000 Ruplaa paperi-rahoissa, vuosillisiksi hyväntekiäisiksi — nyt äskenkin samoista lauluistaan saaneen kunnia-rahan Ruotistakin. Silloin kaivoi meijän syäntämme, ja pistiimme vihaksi, heijänki — Suomenmaassa syntyneinä, kansastamme kasvaneina, — joita palkitaan papiksi, ostetaan opettajiksi — aikansa uhranneen hyväksi muillen muka muullaisillen, väellen varsin vierahallen, ja josta meillä ei ouk apua mitään; niin — jos eivät muut Suomalaiset, niin toki myö Hämäläiset osottaisimme kiitollisuuttamme niillen, jotk'eivät ouk halpaksikaan kahtona meitäkin mielitellä; ja päätimme muisti-rahoilla merkitteä kolmet meijän Suomen miestä, meijän parraimmat papitki, Teijat, v. Beckerin ja Lönnrotin. Mutta koska Pamppalainen, jota laitettiin kaupuntiin, varsin tästä neuvottelemaan, kehnosti käytti käskyämme, ajoi huonosti asian— ja vielä sanoi teijän sanoneen semmoisia rahoja ei käyvän tekeminen ilman Esivallan luvatak, eikä siitä olevan meillen toivoakaan — niin arveltiin jo monesta pitäjästä, ei ainoastaan tästä Hämeestä, mutta myöskin Pohjanmaalta, maalta Turun ja Viipurinki, kirjuttamaan Päämiehelle Hallituksessamme (jopa nimenki nimitti) lupoa muka pyyteäksemme. Ei hään toki tuota oisi meiltä kieltänyt! Olenpa minä ennenkin hänellen kirjoittanut, ja vastauksen häneltäkin saanut. Ja kuin Pamppalainen sanoi teijän vielä sitäkin sanoneen, tämmöisestä laitoksestamme ei olevan niin mitään, ellei se ole lähtenyt koko maakunnan yhteisestä puolesta — siltä saattaisihan aina muutamia talonpoikia villitetyiksi mihin tahtoo, — niin päätimme, tehäksemme tätä yhteiseksi yritökseksi, sillä että jokainen ainoasti piti antamaan 10 kopeekkoa; ja piti se siittenkin meiltä syntymän; sillä olen hyvin tuttu ei ainoastaan Pohjalaisten kanssa, jotka kaiket talvet käyvät minun luonaini, pellavia ja liinoja ostamassa, mutta myös Turun ja Wiipurin puolla, kuhun ite, joka talvi, kaupaksi kuletan näitä pellaviani; ja tiijän hyvinki — mitä oisin heillen sanonut, sen oisivat tehneetkin. Kuitenkin emme tahtona, ilman teijan kyselemätäk tähän puuttua, koska olitte tätä niin kovasti kieltänyt ja epustellut.
Mitäpä minä muuta taisin tähän sanoa, kuin koska Pamppalainen ei mulle muusta puhunut kuin ainoasti minusta, niin en myös muustakaan taitanut hänelle vastata. Sillä mitä muillen aivotten — en tahok enkä taijak, kielteä, eikä käskeä: tehkee tätä miten tahotten! Vaan sen sanon vielä nytkin, (ja ymmärrtten työ sen itekkin) että jos olisikkin ennen käynyt mitenkuten tekeminen, niin ei tuo nyt eneän käyk, minun kerran täällä käytyäni; sillä arvattavahan tuo oisi, ei yhönkään uskovan tämän lähteneen teijan päästä, vaan sanoisivat ja luulisivat minun teijät tähän yllyttäneen ja houkuttaneen; joka olisi mulle ainoasti häpiäksi, vaan ei kunniaksi.
Tätäkin hyö kaikki hyvin kyllä hoksaisivat; ja sanoivatkin heittävänsä asiansa sillaan.
Mutta koska oletten kerran aivoneet osottoo mullen kunnianne, niin se onki jo — kuin olisilten sen tehnyt; ja kostoksi tästä — annan minäkin nyt, tässä, sen teillen.
1) En soisik mielellään Lammilaisten ottavan pahaksi mitä olen puhunnut heijän käräjän-käyntistä ja muista laitoksistaan, muinon siellä ollessani; silla mitä omilla silmilläni olen nähnyt, en saatak tyhjäksi sanoa. Ite etten kyllä ehkä keksi tämän ison eroituksen teijän tavoissanne, jos kahotaan vanhaan ja nykyiseen aikaan, sillä verkkaisillaan se on tapahtunut; vaan meijän, joka lähes kahteenkymmenteen aastaikaan emme ole käyneet teijän kylissä, pisti tämä heti silmähämme. Muutakin en ole Jaakkolaisestakaan puhunut kuin kertoinut teijän omia puheitanne, ja mitä itekkin olen kuulut ja nähnyt. Kiitoksiani, niinkuin laitoksiani, ovat asiata myöten, eikä kennen mieltä myöten; niin kuin on lapauksemmekin, kiitteä hyviä, moittia pahoja, missä heitä vaan tavattaisiin.
Lähde: Suomalainen N:o 11, Lauvantaina, 4:nä päivänä Huhti-kuuta 1846