Hämäläinen (sanomalehti)

Häme-Wikistä
Versio hetkellä 12. maaliskuuta 2023 kello 09.56 – tehnyt Samuhuovinen (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Hämäläinen oli ensimmäinen suomenkielinen nykyisen Kanta-Hämeen alueella ilmestynyt sanomalehti. Se oli ensimmäinen sanomalehti koko Hämeen läänissä, eikä sillä ollut kovin monia kilpailijoita edes koko maan suomenkielisellä alueella.

Hämäläinen aloitti ilmestymisensä 3. syyskuuta 1858 eli suurten muutosten alkaessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Lehden viimeinen numero ilmestyi 9. maaliskuuta 1902 eli se jatkoi toimintaansa lähes 50 vuoden ajan.

Alku

Perjantaina 3. syyskuuta 1858 oli lehden ensimmäisen numeron etusivulla seuraava teksti:

Tämä sanomalehti ennetään tämän näköisena
ja kokoisena joka perjantia Hämeenlinnassa ja maksaa
tältä wuodelta 30 kopekkaa. Sitä saadaan
tilata kaupungin kirjapuodista ja kuulutuksia
otetaan wastaan sekä siellä että kirjapainossa.
Tamperella ottaa herra apteekkari Serlachius
kuulutuksia tähän lehteen.

Omistajia ja toimittajia

Hiljattain Turusta Hämeenlinnaan muuttanut lehtori G. E. Eurén ryhtyi julkaisemaan vuonna 1858 Hämäläistä. Hän oli kokenut lehtimies ja oli aiemmin toimittanut Turussa Sanomia Turusta Åbo Unerrättelseriä ja Suomen Hallitusseuran Sanomia. Hän oli kielitaitoinen ja lisäksi hän oli kirjoittanut suomen kiliopin, joka oli aikanaan runsaasti käytetty.

Vuodesta 1859 lähtien Eurén omisti myös Hämeenlinnan kirjapainon, kuten myös aiemmin perustansa lehden. Näin hänelle oli monikertainen syy lehden julkaisemiseen osana kirjapainon työllistämistä. Eurén omisti lehtensä varsin nurkkakuntaisesti hämäläiselle kulttuuri- ja kielialueelle, se on siis maakuntalehti ennen aikaansa.

Lehden sisältö

Ulkonaisesti lehdessä ei ollut eroja muihin kotimaassa ilmestyneisiin lehtiin. Se sisälsi uutisia Hämeenlinnasta, ympäröivästä maakunnasta ja yleensä kotimaasta. Ulkomaan uutisista oli aina oma osionsa. Kirjoituksissa käsiteltiin taloudellisia asioita, julkaistiin kertomuksia ja ilmoituksia sekä kuulutuksia.

Muiden lehtien tavoin myös maakunnan alueelta lähetyt kirjeet olivat lehdessä merkittävässä roolissa. Maaseutukirjeet osoittivat, että lehti oli saanut suopean vastaanotto kohderyhmänsä keskuudessa.

Levikki

Hämeessä lehti sai todella suopean vastaanoton, sillä vuoden 1858 syksyllä lehdellä on 710 maksanutta tilaajaa. Vuoden 1859 aikana tilaajien lukumäärä laski 657 tilaukseen, joista puolet tuli Hämeenlinnasta ja sen lähiympäristöstä. Vuonna 1860 lehden uutuudenviehätys ja innostus sen tilaamiseen olivat laantuneet ja lehdellä on enää 487 tilaajaa. Eritoten maaseudulta tilaukset olivat vähentyneet. Vuonna 1861 jätti Eurén lehden tekemisen tilapäisesti toisiin käsiin ja se merkitsi lehden tilaajakannan romahdusta.

Hämäläinen oli levikkialueeltaan tyypillisesti maakunnallinen lehti, jolla kuitenkin oli levikkiä myös maakunnan ulkopuolelle, mutta kovin vähisessä määrin.

Hämäläinen joutui taloudellisesti ahtaalle kun Hämeen Sanomat ja muut uudet paikallislehdet vaativat oman osansa lukijakunnasta. Ja näin lehden viimeinen numero ilmestyi 9. maaliskuuta 1902.

Hämäläisen ensimmäinen pääkirjoitus

Hämäläinen.

Tämän näköisenä ilmestyy nyt tämä uusi sanomalehti, jonka toimittaja jo kyllä alussa tietää kaiken sen waikeuden, joka tässä työssä on häntä kohtaawa. Mutta toiwoessa tällä työllänsä jotakin hywää, waikka waan wähänki, waikuttawan ei ole tietytkään wastukset häntä woineet tästä yrityksestä pelottaa.
Jättäin kaikki muut seikat tällä erällä sillensä, olkoon hänelle suotu yhden ainoan asian lawiammalta puheen alaiseksi ottaa; se on walitettawa kielten kahdenlaisuus maassamme. Se on, niinkuin muutoinki, myös sanomalehtien suurena haittana. Ne säädyt, jotka lukea taitawat ja joilla, on waroja lukemista itsellensä hankkia, ne owat melkein umpiruotsalaisia. Kaikki yhteiset keskustelemukset ja neuwottelemiset tapahtuwat wielä tällä wieraalla kielellä, ja samaten myös melkein kaikki kirjoitus, erinomattain wirallinen ja laillinen. Tästä, on suomalaisen sanomalehden toimittajalla waikeutta, ei niin paljo itse suomentamisessa, joka tekee että hänen täytyy koko, sanomalehtensä kirjoittaa alusta loppuun asti, waan suurempi waikeus on se että, kaikki nimitykset, kaikki wiralliset sanantawat owat muukalaisia, joita sitte yksi suomentaja sommittelee niin, toinen näin, kukin luullen kylläkin älyä omassa päässänsä olewan tämmöiseksi suomennukseksi. Kuitenkin owat nämät laillise sananparret ja nimitykset semmoisia että ne syntywät wasta wuosisatain kuluessa aina sen mukaan miten kansa walistuu ja niitä synnyttää, johon warsin wälttämättömästi waaditaan että kansa itse asiat keskustelee tarpeensa mukaan. Niitä ei saa oppineitten kammioissa sepittää, ja kuitenkin täytyy nyt suomaläisen sanomalehden kirjoittajan sen tehdä! Muutoin ei hän taitaisi koko asiasta mitään lausua. Mutta tämä ei wielä ole pahin laita kielemme asiassa.
Tietty, on että wiimisinä aikoina Ruotsin kieli kaupungeissa, ja paikoin maallakin on saanut woittoa. Tämä on kyllä walitettawa asia, mutta kuitenki tosi. Parikymmentä wuotta sitten oli porwarisääty useimmissa kaupungeissamme umpisuomalainen: Turussa kutsuttiin tätä säätyä erittäin "Suomen porwareiksi," ja useassa muussa kaupungissa oli sama laita, waikka ei nimeä olisi ollutkaan. Tähän luokkaan ei luettu kauppamiehiä, jotka kyllä melkein kaikki sentään oliwat suomalaisia, alhaisista wanhemmista syntyneitä. Tama suomalaissuus waati kanpungin wirkamieheltki suomen kieltä käyttämään yhteisissä neuwottelemisissa. Mutta nyt on asian laita muuttunut peräti toiseksi; missa owat nyt ne ”Suomen porwarit” Turussa? kaikki ihan ruotsalaisia. Missä nuot suomalaiset käsityöläiset? myös kaikki ruotsintuneet. Samstssa mitassa on wirkamiestenki suomalaisuus, kielen puolesta kuitenkin wähennyt. Maalta ei tämän lehden toimittaja tiedä muuta esimerkkiä ruotsalaisuuden woitosta kuin Tuusulasta, jossa nykyjään melkein kaikki nuori kansa ,lukee ja ymmärtää ruotsia, joka parikymmentä wuotta sitten oli peräti toisin.
Tämä ei ihmetytä tarkemmin asian laitoja katsellessa. Ihminen seuraa luonnollisesti samaa lakia kuin kaikki muutki Jumalan luomat olennot. Kaikki ne pyrkiwät waloa ja walistusta kohden, ja heidän olisi lakastuminen elleiwät sitä tekisi. Älkäämme kowin paljo pahaksuko että kaupunkien umpisuomalaiset wanhemmat tahtowat lapsensa ruotsia taitamaan, wähän huolien omasta kielestänsä, koska he omin silmin näkewät ruotsin kielellä olewan enemmän waloa ja walistusta, näkewät että kaikki sillä kielellä kirjoitetaan, näkewät meidän warsin wälttämättömästi sitä kieltä tarwitsewan joka päiwä, jos tahdomme olla osalliset kaikissa niissä menoissa, joissa siwistys ja walistus tulee kysymyksiin. Myöntäkäämme että muinaiset "Suomenporwarit" oliwat kyllä suomalaisia, mutta myös hywin raakoja; ja mitä muuta ne taisiwat olla, koska ei silloin koko kielellä ollut kirjoitettuna tuskin muuta kuin katekismus ja wirsikirja (eipä sillä wielä nytkään ole suurin muuta). Walistus on tässä säädyssä paljo enennyt, mutta suomalaisuus yhtä paljon wähennyt.
Hywä on kyllä jos nyt taidamme sanoa sanoa etta suomen kieli on tullut suurempaan kunniäaan kuin ennen. Sen se kyllä on tehnyt, mutta ei niinkään paljo että sitä sopisi wielä suuia toiwoa. Lyhysti sanoen on edistyminen tässä kohdassa kahdenlainen: siwistyneempäin säätyin seassa on kielemme nyt suurmmassa arwossa kuin ennen, ja toiseksi on talonpoikain (taikka oikeemmin sanottu: suomen kieltä puhuwan kansa) hywäksi muutamia asetulsia annettu. Mutta pää-haitta on wielä jälillä: yksinänsä ei suomen kieli wielä, kelpaa mihinkään wirkaan; Ruotsista tullut renttuherrakin kelpaa kielensä wuoksi melklein kaikkiin wirkoihin. Sepä se on pahennus. Tässä emme sano että tuo äkkinäisesti taitaisi toisin ollakaan. Sanomme waan että nykyjään on asian laita semmoinen; sitä ei ole kieltämistäkään. Onko siis ihme että ihmiset pyrkiwät Ruotsin kieltä oppimaan ja sitä lapsillensa opettamaan? — Waikka emme ole parantajan wirkaa tässä hartioillemme ottaneet, saamme toki wiittaamalla lausua että kaksi on tietä parannukseen ja molemmat sattuwat usein yhteen. Ensimäinen on että kaikki wirkamiehiksi aikowaiset oppiwat suomea puhumaan ja kirjoittamaan; toinen on että suomen kielen käytännölle annetaan suurempi wapaus kuin muille muukalaisille, niin että suomen kielellä saattaisiin lukea semmoistakin jota ei Ruotsin kielellä tawata. Se taas ei taida olla muiden maiden asioissa, jotka niiden kynäiliät kielellänsä kirjoittawat paljo paremmin kuin me suomalaiset yrittäjät. Ainoasti Suomen maan omissa asioissa pistäisi wapauden oleman suuremman suomen kielellä kuin muilla; ja ainoasti se wetäisi ruotsalaisetki lukiat suomalaisuuden puolelle. Tämä on niin suuresta arwosta että sitä paitsi muu yritys tuskin maksaa waiwaakaan. Joka tahtoo asian woittaa, hänen täytyy myös tahtoa ne wälikappaleet, jotka asian woittamiseksi owat wälttämättömät.
Ruotsalaisella kirjoittajalla on nykyaikana Suomessa paljo helpompi työ kuin suomalaisella. Paitsi itse kieltä joka jo on taiwutettu ja käytetty kaikissa siwistyneen elämän menoissa, on hänellä määrätyt lukiansa, joille hän taitaa mukailla kirjoituslaatunsa aiwan mielensä jälkeen. Mutta ei ole niin laita suomalaisen kirjoittajan. Hänen täytyy kirjoittaa yhtä haawaa kaikille, oppineille ja oppimattomille, warsin sekanaiselle seurakunnalle. Erinomattain on se waikeus tällä lehdellä, joka annetaan kaupungissa, jossa ei Ruotsalaista lehteä toimiteta. Edeltäkäsin olemme tahtoneet tämän waikeuden suoraan ilmoittaa, ettei lukia ennen aikojansa pettyisi odotuksissansa.
Tehdäksemme tämän lehden mitä mahdollista paikkakuunalle hyödylliseksi, olemme sille pyytäneet ja saaneet oikeuden ilmoittaa kaikkia uutisia niinkuin muutki sanomalehdet tekewät. Joka lehteen otamme wielä torihintoja sekä täältä omasta kaupungista että Helsingistä ja Turusta. Kaupungin wirka-ammatit myös tässä lehdessä julistawat mitä tahtowat yleisön tiettäwäksi tehdä. Paitsi sitä on kullakin yksityisellä oikeus saada tässä kuuluttaa mitä hän tahtoo, halpaa maksoa wastaan, nimittäin 5 kop. hop. joka sadalta puustawilta. Tamperella ottaa herra Serlachius wastaan kuulutuksia samaan hintaan.
Kahdessa kohdassa on toimittajan wielä sana sanominen. — Yksi on kielen laatu. Wieraita sanoja kokewat suomalaiset kynäiliät karttaa, mielestämme liiaksikin. Tosi on se etäa tässä, niin kuin muissakin asioissa, kohtuus paras on. Warsin waikia on semmoisen kielen kuin suomen, joka äsken on siwistyksen wälittäjäksi otettu, wälttää wieraita sanoja, jos kirjoittaja tahtoo kaikista siwistyneen maailman asioista puhua. Eipä sitä wanhemmatkaan kielet, jotka jo wuosisatoja owat siwistyksen puhujana olleet, woi wälttää. Parempi on monasti tunnettu muukalainen sana, kuin pahoin sommiteltu suomalainen, jota ei paraskaan woi ymmärtää. Emme siis tästälähin paljo kamoksu muukalaisuutta antain niiden kiihkoisten irwistellä, jotka eiwät itse koskaan ole koetelleet siwistyneen ihmisen ajatuksia äitinsä kielellä ilmi toimitella.
Toinen seikka on kielen siisteys, jota emme niin arkana pidä kuin monet nyt ulkokullatulla siweydellänsä sanomalehdissä usein moittiwat. Meistä on se asia selwä, että kukin olento tahtoo laulaa nokkansa waatimnksia seuraten. Jos joku kiiwaammin lausuu, näemme siinä enimmästi hänen hywän tahtonsa asian painawuutta ilmi tuottaaksensa. Kiiwaus on parempi kuin welttous. Se astuu paremmin lukian mieleen. Alkawaiset usein aristelewat. Tämän lehden toimittajan kesi on kymmenwuotisessa julkisuuden puuhassa niin karaistu, ettei kiiwaampikaan lause sitä äkkiä haawoita.