Loiston aika ja muita tarinoita 140-vuotiaasta Lahden kirjastosta

Häme-Wikistä
Versio hetkellä 7. marraskuuta 2016 kello 14.38 – tehnyt imported>Tiepa (lisätty kuva)

Juhlaesitelmä Lahden kaupunginkirjastossa 4.10.2016.

YTT Eija Eskola

Kirjasto perustettiin hiljaiseen kylään 1876

Kirjasto perustettiin Lahteen 1876 vaiheessa, jossa julkisia laitoksia oli kylässä vielä hyvin vähän. Posti ja rautatie tosin olivat, ja ensimmäinen kansakoulu oli saatu, joskin vasta viisi vuotta aiemmin.

Käsityöläiset ja kauppiaat perustivat kirjaston Lahteen. Miksi he sen tekivät ja mistä saivat mallin? Kirjastoja oli perustettu Suomessa tuossa vaiheessa jo lukuisia, vilkkaimmin 1860-luvulla. Kirjastojen puolesta olivat puhuneet ja kirjoittaneet jo 1840-luvulla lukuisat yksityishenkilöt, ja sittemmin Kansanvalistusseura alkoi ajaa asiaa. Sanomalehdissä käsiteltiin kirjastoasiaa ja niitä syntyi Lahden lähipaikkakunnille, ennen Lahtea mm. Hollolan pitäjään ja Asikkalaan.

Joskus on mainittu Lahden kirjaston perustajaksi ravintoloitsija Karolina Moesbell. Aivan noin ei asia ole, vaan hänen toimitiloissaan pidettiin ”iltahuvit”, joissa kerättiin rahaa kirjojen hankintaan. Lahden kylän lainakirjasto perustettiin toimeliaiden ja kylässä hyvin tunnettujen käsityöläisten voimin. Tavoitteena oli päästä pois juoppouden ja siveettömyyden pauloista. Toisekseen, perustajat halusivat itselleenkin luettavaa.

Kansankirjastojen historia on täynnä unohduksia ja uinahduksia. Jossain vaiheessa puuhamiesten ja –naisten innostus lopahtaa, halukkaat ovat jo lukeneet kirjat. Palvelulla ei ole jatkuvuutta. Tällaisia katkoksia oli Lahdessakin ja muistijälkiä toiminnasta on jäänyt vähän. Kirjastonhoitajat ja toimipaikat vaihtuivat tiheään.

Ensin tuli siis lainakirjasto, ja lukusali vuonna 1902. Oli yleinen käytäntö, että puhuttiin erikseen lukusalista ja lainakirjastosta. Jälkimmäinen vääntyi yleisön suussa lainastoksi, joka oli pitkäaikainen, kirjastoväen inhoama nimitys. Iso askel oli, kun kirjasto pääsi muuttamaan vasta valmistuneeseen kaupungintaloon 1912.

Tässä vaiheessa alettiin hankkia valikoimiin myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta, siis 36 vuotta perustamisen jälkeen.

Fantasia vaikea pala kasvattajille

1910-luvulla kustantamot perustivat nuorisokirjallisuuden sarjoja ja käännättivät ulkomaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Myös kotimainen tuotanto oli yleisöä kiinnostavaa. Menestynein kustannusyhtiö Otavan kirjoista oli ehdoton klassikko, Jalmari Finnen sarja Kiljusen herrasväestä. Kasvattajille Kiljuset oli kuitenkin vaikea pala, sillä aikuisten alueelle astuneet lapset ja erityisesti anarkistinen pikku Plättä eivät tarjonneet suotavia kasvatusmalleja. Myös fantasiaa nuortenkirjallisuudessa karsastettiin ja siksi mm. Peter Pania ja Pinokkiota ei pidetty hyvänä lukemisena kasvavalle. Ajan yleinen kasvatusilmasto suosi päähenkilöinä reippaita tyttöjä ja poikia, jotka toimivat lähiympäristössään positiiviseen ja ajan arvoja kunnioittavaan suuntaan.

Kirjojen likaisuus oli imagohaitta

1910-luvulta alkaen toiminta alkoi olla kohtalaista suomalaista pikkukaupunkitasoa. Ongelmana oli, että lainaajat likasivat kirjoja. Ajalta ennen sähkövaloa kerrotaan, että monella lainakirjoja sängyssä lukevalla oli tapana sammuttaa kynttilä teoksen kannelle. Muistitiedon mukaan osa lapsista ei saanut lainata kirjaston kirjoja juuri niiden likaisuuden vuoksi. Pelättiin muun muassa tuberkuloosin leviämistä niiden välityksellä.

Lahdessa Vuoden kirjastonkäyttäjäksikin valittu Jouko Sinkkanen on muistellut omaa lapsuusaikaansa. Silloin kehotettiin pesemään kädet ennen lainakirjan lukemista. Sinkkanen oli sitten peseskellyt käsiä kastematojen syöttöpuuhien jälkeen ennen kirjan esille ottoa, jolloin äiti totesi: kannattaisi ennemmin pestä lukemisen jälkeen.

Lainauksen kasvu oli 1920-luvun alussa valtakunnallisestikin tarkastellen poikkeuksellisen suurta. Aikuislainaajista enemmistö oli miehiä, aivan kuten myöhemmin erillisen lastenosaston tultua, olivat pojat pitkään enemmistönä tyttöihin verrattuna. Tulkitsen tämän niin, että miehet ja pojat raivasivat mallia kirjaston käyttöön ja kirjojen lainaamiseen, ja mallin vakiinnuttua naiset ja tytöt valtasivat enemmistöaseman lainaajakunnassa.

Kirjastossa uutta viihdekirjallisuutta

Yksi syy lainauksen kasvuun oli se, että kirjastossa oli yleisöä kiinnostavaa kirjallisuutta. 1920-luku oli kirjallisuudessamme käännösviihteen kulta-aikaa. Käännöksien määrät putosivat vasta Suomen liityttyä 1928 tekijänoikeuksia säätelevään kansainväliseen sopimukseen. Lännenseikkailu, ja erityisesti erämaaseikkailu oli suosittua, samoin viidakkoseikkailut. Suomeksi saatiin niin Jack Londonia kuin Tarzaneitakin. Oli tullut myös uusi lajityyppi, niin sanotut naistenromaanit, joille oli tuossa vaiheessa ominaista sentimentaalisuus ja harmonisen kotielämän optimistinen kuvaus. Lajityypin kuuluisin edustaja on Florence L. Barclayn Rukousnauha. Sittemmin naistenromaanit maallistuivat ja kevenivät, mukaan tulivat sukupuolisuus ja seurapiirielementit. Salapoliisiromaanit tulivat näistä kolmesta lajityypistä Suomeen viimeisenä. 1920-luvulla Otava ryhtyi salapoliisikirjallisuuden suomentajaksi.

Suomen kirjastoliikkeen edustajille – kuten valtion kirjastotoimistolle ja Arvostelevalle kirjaluettelolle - viihdekirjallisuus oli vaikea pala. Tiedettiin sen vetovoima lukevan yleisön keskuudessa ja haluttiin välttää liiallista moralisointia. Toisaalta viihteen hankkiminen ei edistänyt kirjastojen tehtävää, johon istui paremmin tietokirjallisuuden ja laadukkaan kaunokirjallisuuden tarjoaminen luettavaksi. Valtionavustuksen saannin yhtenä ehtona oli soveliaan kirjallisuuden hankinta. Tiukimmin tätä sovellettiin kuitenkin maaseudun kirjastoihin. Katsottiin, että kaupunginkirjastojen hankintamäärät olivat niin suuret, ettei viihteen ostaminen vinouttanut kokoelmaa liiaksi. Lahden kirjaston painettuja kirjaluetteloita selailemalla havaitsee, että Lahteen viihdettä kyllä ostettiin.

Kohti Loiston aikaa

Yleinen kirjasto on innovaatio, joka tuotettiin Yhdysvalloista Suomeen 1900-luvun alkupuolella. Yleisen kirjaston keskeiset piirteet olivat vapaa maksuton käyttöoikeus kaikille ja yhteiskunnan rahoitus. Malli istutettiin Suomessa jo olemassa olevaan pohjaan, kansankirjastoihin. Keskeinen periaate oli avohyllyt, jolloin yleisö sai vapaasti tarkastella tarjontaa ja tehdä valintansa. Kirjastossa tuli olla ainakin käsikirjasto, lainausosasto ja lastenosasto. Lahdessa yleisen kirjaston periaatteet tunnettiin jo 1910-luvulla, mutta sopivien tilojen puute siirsi käyttöönoton 1920-luvun loppupuolelle. Silloin kirjasto muutti Hämeenkatu 12:een, taloon jota yleisö alkoi kutsua Puukirjastoksi. Tuolloin Lahdessa oli täysin ajanmukainen, ammatillisesti ylläpidetty ja kaupunkilaisten aktiivisesti käyttämä yleinen kirjasto. Tuolloin oli Loiston aika, jonka mukaan olen nimennyt tämän esitykseni. Perustelen nimitystäni sillä, että Suomessa ei tuohon aikaan ollut vielä kovinkaan paljon paikkakuntia, jossa vastaavaan olisi ylletty. Innovaation suurin huipentumakin, helmien helmi eli Viipurin kaupunginkirjasto, avattiin vasta 1935.

Suomen ensimmäinen kirjastolaki saatiin 1928 nimellä Kansankirjastolaki. Siinä säädettiin valtionavustusta saavien kirjastojen käyttö maksuttomaksi. Monet kirjastot olivat lainausmaksuista luopuneet jo ennen lakia, mutta Lahdessa maksuttomuus tuli voimaan vasta tuolloin 1928.

Muutos oli suuri myös kirjaston henkilökunnalle. Kirjojen sijoittaminen hyllyille sisältönsä mukaan edellytti luokitusjärjestelmän laatimista ja korttiluetteloiden käyttöönottoa. Vakiintunutta, yleisesti käytössä olevaa luokitusjärjestelmää ei ollut, joten kirjastonjohtaja Niilo Paavo Virtanen laati oman luokituksen. Muutos oli niin laaja ja työläs, että se hakee vertaistaan vain 1980-1990-lukujen kehitykseen, jolloin otettiin käyttöön automaattinen tietojenkäsittely ja saatiin kokoelmat internetiin.

Puukirjasto siis otettiin käyttöön 1928, lisää tilaa saatiin 1930-luvun puolivälissä ja 1948 rakennettiin parvi. Uuden tilan myötä lainausmäärä kaksinkertaistui kymmenessä vuodessa. Kehitykseen vaikutti myös kaupungin väkiluvun kasvu.

Lastenkirjastonhoitajan vaativa tehtävä

Puukirjastoon saatiin siis ensimmäistä kertaa Lahdessa oma lasten- ja nuortenosasto. Työskentelynsä aloitti myös lastenkirjastonhoitaja, jonka työ nähtiin muita työntekijöitä enemmän kasvatus- ja ohjaustehtävänä. Hänen piti opettaa lapsia käyttäytymisessä ja kirjojen käsittelyssä sekä opastaa näitä rehellisyyteen, avuliaisuuteen sekä tiedon ja sivistyksen kunnioittamiseen. Hänen piti koettaa tehdä lastenosasto nuorille kävijöille rakkaaksi ja viihtyisäksi paikaksi, johon he aina mielellään tulivat. Hänen piti mennä lähelle lapsiasiakkaitaan ja olla näiden käytettävissä. Joulun alla hän valaisi ja koristeli lastenosaston joulukuusen, joka oli tärkeä varsinkin köyhien kotien lapsille. Vuonna 1946 alettiin järjestää satutunteja sekä Viikon kysymys –toimintaa, jossa perehdytettiin lapsia leikin muodossa kortiston ja hakuteosten käyttöön. Myös kirjastonkäytön opetus aloitettiin 1940-luvulla, ensimmäiseksi kansakoululaisille.

Moni lapsuutensa kirjastokäyntejä muistellut on kuitenkin kertonut, että aivan tuollaisia enkelimäisiä hahmoja eivät kirjastonhoitajat olleet.

Satutunnit olivat mitä ilmeisimmin aivan toisenlaisia kuin nykypäivän intiimit satuhetket. En tiedä Lahden kirjaston tilannetta, mutta olen nähnyt valokuvia muiden kaupunkien kirjastojen satutunneista, ja niissä saattaa näkyä satoja lapsia. Sodan jälkeen lapsia oli paljon, ja lasten kulttuuritoiminta ilmeisen vähäistä. Lapsia siis kertyi kirjastoon satutunneille paljon eivätkä he olleet kuvista päätellen taaperoikäisiä, vaan jo selvästi koulukkaita.

Tietokirjallisuus pahalta maistuvaa lääkettä

Yleisen kirjaston ideassa oli tietokirjallisuus tärkeällä sijalla. Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa opintomatkalla olleet suomalaiset esittelivät kirjaston tehokasta tietopalvelua, jossa esimerkiksi muun liikemies soittaa kirjastoon saadakseen toisen liikemiehen yhteystiedot. Kirjastonhoitaja ne hakee jostakin liike-elämän hakemistosta. Kesti kuitenkin kauan ennen kuin tehokas tietopalvelu löi itsensä suomalaisissa kirjastoissa. Puhelinkin saatiin Lahden kirjastoon vasta sotien jälkeen.

Kirjaston tuli ohjata itsekasvatukseen, jota toteutettiin lukemalla hyvää kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta. Itsekasvatusta harrastavan henkilön malli on taltioitu Toivo Pekkasen teokseen Tehtaan varjossa. Sen Samuel Oino harrasti itsekasvatusta. Otatpa esille melkein minkä tahansa köyhistä oloista lähteneen, sittemmin menestykseen päässeen henkilön omaelämäkerran, niin se alkaa kertomuksella siitä, kuinka päähenkilö luki kotipaikkakunnan kirjaston läpi. Se oli hänen opistonsa ja korkeakoulunsa.

Muuan lahtelainen on kertonut, kuinka hän tallensi lainakirjojen tietoja kymmeniin lukuvihkoihin ja sai sillä tavoin itselleen hakuteoksia, joiden ostamiseen ei kodissa ollut varaa. Vihkot täyttyivät mielenkiintoisista asioista: siellä oli vieraita sanoja, kasveja, historiaa, vanhoja tapoja ja ilmauksia ja ties mitä muuta. Toinen lainaaja oli saanut kirjastonhoitajalta vinkin hankkia vihko, johon lukija aina kirjan luettuaan merkitsi päällimmäiset ajatuksensa lukemastaan. Tämä kehitti systemaattista lukutapaa.

Tietokirjallisuuden lisääntyvään lukemiseen pyrittiin silläkin, että monissa kirjastoissa oli sääntö, jonka mukaan lainata sai kerralla kaksi kirjaa, joista toisen piti olla tietokirja. Tiedossa on, että monessa tapauksessa lainaaja jätti pakollisen tietokirjan kirjastoon eikä vienyt sitä edes kotiin asti. Kirjastoliikkeen vaikuttaja Helle Kannilakin piti sääntöä ikään kuin pahanmakuisen lääkkeen määräämisenä.

Tehokasta tietopalvelua haittasi myös korkeatasoisten tietokirjojen puute. Yleistä oli sisällysluetteloiden ja aakkosellisten hakemistojen puuttuminen, jolloin kirja ei soveltunut kovinkaan helposti tiedonhakuun.

Miksi Aku Ankan tilauksessa oli pitkä katkos?

1950-luvulla kirjastoammattilaisten ihanne oli sivistyskirjasto. Kirjallisuuden hankinta keskitettiin tiedolliseen ja taiteellisesti korkealaatuiseen aineistoon. Verrattuna 1920-lukuun, jolloin Lahdessa tarjottiin myös muuan muassa käännettyjä naisten viihderomaaneja, oli tapahtunut muutos. Käsittelen tässä asiaa lähemmin aikakaus- ja sanomalehtitarjonnan näkökulmasta. Aikakauslehdistä vältettiin seurapiiriuutisia, kauneudenhoito-ohjeita, viikkolukemistoja, jännityssarjoja ja sarjakuvia. Yleisö pyysi Apua, Valittuja Paloja ja Viikko-Sanomia. Apu ja Valitut Palat hylättiin. Aku Ankka, joka oli alkanut ilmestyä suomeksi 1951, tilattiin ensin monen vuoden ajan, mutta tilaus irtisanottiin 1958. Kirjaston johtokunta toimi aktiivisesti sarjakuva-asiassa ja lähetti joulun alla 1953 vetoomuksen paikallisiin sanomalehtiin, etteivät jouluostoksia tekevät vanhemmat ostaisi väkivaltaisuuksia ja rikoksia kuvaavia kuvasarjoja niiden turmiollisen vaikutuksen vuoksi.

Meistä saattaa tämä tuntua oudolta ahdasmielisyydeltä, mutta muistutan siitä, että jokaisella aikakaudella on omat ihanteensa ja omat oikeassa olijansa. Jälkipolvet vasta laittavat nämä asiat tiettyyn asiayhteyteensä. Näin tulee käymään meillekin tämän päivän toimijoille. Kirjastonjohtaja Leena Lappalainen oli kirjastoammattilainen, joka toteutti oman aikansa oikeaa kirjastonhoitoa. Myös kirjaston johtokunta piti itseään ajan tasalla.

Mistä tuo oman aikansa oikean kirjastonhoidon malli tuli? Valtion kirjastotoimisto neuvoi ja ohjasi, ja ennen kaikkea sen pitkäaikainen johtaja Helle Kannila, jonka vaikutus suomalaiseen kirjastomaailmaan oli vuosikymmenien ajan ylittämätön. Myös alan ammattilehti opasti ja kirjastonhoitajien koulutuksessa saatiin ohjeita ja vaikutteita.

Aku Ankkaa alettiin tilata jälleen 1970-luvun alkupuolella.

Oliko sanomalehtien lukeminen tärkeää?

Yhdessä asiassa kirjastonjohtaja Lappalainen ja johtokunta olivat kuitenkin eri mieltä. Lappalainen olisi ollut 1950-luvulla valmis lakkauttamaan sanomalehtisalin. ”Sanomalehtien luettaminen ei kuulu kirjaston ensisijaisiin tehtäviin”, sanoi myös Helle Kannila. Mistä oli kysymys tässä vuosikymmeniä jatkuneessa kirjastoliikkeen piirissä vallinneessa sanomalehtikielteisyydessä? Kyse oli siitä, että hyvä lukutapa nähtiin systemaattiseksi ja paneutuvaksi lukemiseksi. Sanomalehtien lukeminen taas vei lukemista pirstaleiseen suuntaan, lukija silmäilee ja harppoo silmillään. Valistuspiirit myös halusivat karttaa sellaisia aiheita kuin rikokset, onnettomuudet, pikku pilapalat, ja niin edelleen ja niitähän lehdet olivat pullollaan, samoin sarjakuvia ja jatkonovelleja. Piti siis mieluummin lukea sivistävää kirjaa kuin sanomalehtien hupiaineistoa.

Sivistyspiirien ajattelun jakoivat myös jotkut henkilöt nuoresta älymystöstä. Ainakin Georg Henrik von Wright ja Göran Schildt tekivät sopimuksen, etteivät koskaan joisi viiniä eivätkä lukisi sanomalehtiä.

Lappalaisen ehdotukseen lakkauttaa lukusali, kuten hän sanoi, ”vanhentuneena toimintamuotona”, ei lautakunta suostunut. Se asettui tässä kirjastonkäyttäjien puolelle. Lautakunnan jäsenet olivat tehneet kyselyjä ja todentaneet, että ”yleisön keskuudessa tällainen mahdollisuus kohtaa ankaraa vastustusta”, koska sanomalehtisalillakin on ”oma uskollinen käyttäjäkuntansa”. Sama keskustelu sanomalehtisalin olemassaolosta oli käyty jo 20 vuotta aiemmin, ja tuolloinkin kirjastonhoitaja Inkeri Helske oli joutunut toteamaan, että ”lukusali tuntuu kovin rakas olevan johtokunnalle”.

Kirjastonjohtaja Leena Lappalainen uudessa Launeen kirjastossa 1952

Ihanat vaaleasävyiset sivukirjastot

Sodan jälkeen kirjastorakentaminen Suomessa vilkastui ja saatiin kirjastoksi suunniteltuja tiloja myös pieniin ja keskikokoisiin kaupunkeihin ja esikaupunkialueille. Kirjastojen yleisilme oli vaalea ja kevyt, kalusteiden materiaalina vaaleahkoksi käsitelty puu. Hyllyt sijoitettiin seinän vieriin niin, että keskilattia jäi vapaaksi. Asiakkaita varten hankittiin pöytäryhmiä. Lahden Kivimaalle ja Launeelle valmistuivat modernit kirjastotilat, joita kelpasi esitellä ulkopaikkakuntalaisillekin. Kivimaan kirjasto otettiin käyttöön 1951 ja Launeen kirjasto vuotta myöhemmin. Tilaa oli molemmissa noin 80 neliötä. Valmiskalusteita ei vielä ollut ja tuotti vaikeuksia löytää vapaita puuseppiä toteuttamaan kalusteet. Kirjastonjohtaja Lappalainen neuvotteli 11 puusepänliikkeen kanssa ennen kuin löysi kalusteille valmistajan.

Liikehdintää oli myös muissa kaupunginosissa. Kärpäseen oli tullut pieni kirjasto 1947 ja myös Möysän ja Jalkarannan kirjastoilla oli vaatimattomat tilat. Tällöin 1950-luvulla oli lahtelaisten lähikirjastojen perustamisen ensimmäinen aalto. Toinen aalto tuli 1970-luvulla, jolloin aiempia huomattavasti suuremmat kirjastot saatiin Liipolaan, Jalkarantaan ja Mukkulaan.

Kiveriöön avattiin kirjasto 1963 ja se oli ensimmäinen, johon oli mahdollista hankkia valmiskirjastokalusteet. Aikaisemmin kalusteet oli teetetty lahtelaisilla puusepillä.

Neuvostovihamielinen kirjallisuus syrjään

Moskovan välirauhassa 1944 Suomi sitoutui muun muassa lopettamaan Neuvostoliittoa kohtaan vihamielistä propagandaa harjoittavat järjestöt. Seikkaa sovellettiin myös kirjakauppamyyntiin, oppikirjakäyttöön ja kirjastoihin. Valtion kirjastotoimisto kehotti kirjastoja panemaan syrjään ”sellainen kirjallisuus, jota Neuvostoliitto voi luonteeltaan ja sävyltään pitää itselleen vihamielisenä”. Listaa kirjoista ei kirjastoille toimitettu. Tulkinta poistettavista teoksista jäi paikalliseen harkintaan. Lahdessa kyseiset teokset käsiteltiin ohjeiden mukaan 1945 ja siirrettiin kansakoulun komeroon. Kolmetoista vuotta myöhemmin tuli tieto, että laatikot saa avata ja kirjat palauttaa kokoelmaan.

Musiikkiosasto avattiin 1969

Musiikkiosasto saatiin Lahteenkin

Niin hienoa kuin loiston aika olikin Puukirjastossa 1920-1930-lukujen vaihteessa, muuttui tilanne melko nopeasti. Kasvavat kokoelmat eivät mahtuneet tiloihin, ja puisen rakennuksen annettiin rapistua. Talvella saattoi kirjastossa olla niin kylmää, että se suljettiin yleisöltä pahimmiksi pakkaspäiviksi. Uudet tilat saatiin Hollolankatu 2:sta, väliaikaiset, sanottiin uuden kirjastotalon toivossa.

Sisustustrendit muuttuvat jatkuvasti, kuten tiedämme. Puukirjaston tummien kalusteiden jälkeen tuntui 1950-luvun alun sivukirjastojen vaaleus ja keveys ihanan raikkaalta. Vuonna 1967 käyttöönotetussa Hollolankadun kirjastossa oli jälleen tomunharmaat hyllyt ja istumaryhmät mustaa nahkaa. Kirjaston kaikki osastot eivät mahtuneet Hollolankadun tiloihin, vaan sanomalehtisali ja lastenosasto sijoittuivat Vapaudenkatu 6:een.

Uutta oli musiikkiosasto, joka avattiin Hollolankadulle 1969. Suomalaiset musiikkikirjastotoiminnan tehtävän määrittelijät tulivat toimintaa käynnistettäessä pitkälti kirjastoalan ulkopuolelta. Sanna Taljan mukaan säveltäjä Seppo Nummen merkitys on keskeinen. Hän otti mallin Saksan liittotasavallasta. Musiikkikirjaston tuli kasvattaa yleisöä ottamaan vastaan taidemusiikkia ja toimia hyvänä vaihtoehtona radion kokopäiväiselle ja pirstaleiselle kuuntelulle. Ajatus on täysin verrattavissa siihen, mitä vähän aikaisemmin puhuin suhtautumisesta viihteelliseen ja pirstaleiseen lukutapaan ja sen hyväksi vaihtoehdoksi kirjaston aikaansaama syventyvä ja kehittyvä lukutapa.

Seppo Nummi laati musiikkikirjastoille peruskokoelmasuosituksen, johon kuului taidemusiikkia, kansanmusiikkia ja jazzia. Lahden musiikkikirjaston ottivat omakseen ennen kaikkea nuoret ja äänilevykokoelmasta, joka noudatti Nummen suosituksia, kuunneltiin eniten jazzia. Alkuvaiheessa levyjä ei voinut lainata kotiin, niitä kuunneltiin paikan päällä. Musiikkikirjasto oli Lahdessa uusi kiinnostava ilmiö, jota paikallinen lehdistö käsitteli laajasti, ja jonka suhteen käyttäjäkuntakin oli aktiivinen esittämään mielipiteitä. Mikään muu kirjastoon liittyvä asia ei ollut siihen mennessä saanut yhtä paljon julkisuutta ja käyttäjien aktiivista mielipiteenilmaisua. Yleisönosastossa kyseltiin muun muassa kuunteluaikojen määrittelemistä erikseen lapsille ja erikseen ”nuorisomusiikin” kuuntelua varten sekä tietysti musiikkivalikoimasta. Valveutunut yleisö kysyi, oliko kirjasto vain pienen piirin asialla, ja kirjastonjohtaja Ritva Piispasen epäkiitollinen tehtävä oli perustella valittuja käytäntöjä ja linjauksia.

Kokoelma muuttui kuitenkin hyvin pian niin, että valikoimaa laajennettiin ensin poppiin ja myöhemmässä vaiheessa myös iskelmämusiikkiin. Musiikkitoimittaja Pekka Gronow toimi valtakunnallisessa kehityksessä tiennäyttäjänä siirryttäessä liberaalimpaan levyvalikoimaan.

Kirjastoauto Karoliina Liipolassa

Kolme kirjastoautoa hankittiin

Sivukirjastojen perustamisen toinen aalto oli 1970-luvulla, kun kaupunkiin rakennettiin uusia lähiöitä. Myös kirjastoautotoiminta käynnistyi samaan aikaan. Mukkulan, Jalkarannan ja Liipolan kirjastot sekä uuteen tilaan muuttanut Kivimaan kirjasto olivat kooltaan noin 350 neliömetriä, kun 1950-luvun kirjasto olivat vajaat 100 neliömetriä. Kaksi kirjastoautoa otettiin käyttöön 1970-luvun alkupuolella ja kolmas auto 1983. Näin muodostunut palveluverkko pysyikin muuttumattomana aina 1990-luvun lamavuosiin asti, jolloin alettiin palvelujen supistaminen.

Saako kirjastossa haista?

Suuren julkisuuden valtakunnallisessa lehdistössä Lahden kirjasto sai niin sanotussa valkosipuliasiassa. Eräs mikrofilmihuoneen asiakas käytti valkosipulia niin paljon, että virkailija, muiden asiakkaiden valistusten perusteella ja kirjastonjohtajan tuella, piti haittaa kohtuuttomana. Asiakas valitti asiasta kirjastolautakunnalle, joka päätti, että asiakkaalle osoitetaan käytettäväksi toinen tila, johon lukulaite siirretään. Paikallisen lehdistön lisäksi asiasta uutisoitiin muun muassa Uudessa Suomessa, Lapin Kansassa, Savon Sanomissa, Veronmaksajassa, Avussa ja Kotipuutarha-lehdessä.

Pääkirjastohanke kamppailee muiden rakennushankkeiden kanssa

Lahdessa rakennettiin 1970- ja 1980-luvulla valtavan paljon. Isoja rakennushankkeita vertaillaan keskenään niin päätöksentekijöiden keskusteluissa, kadunmiesten juttutuokioissa kuin mediassakin. Vastakkainasettelut ovat helposti kliseenomaisia, mutta se on tapa, jolla asioita saadaan ratkaistua ja hankkeita käynnistettyä. Pääkirjaston rakentamista verrattiin ensin teatterin, sitten aikuiskoulutuskeskuksen ja 1980-luvun puolivälissä vielä kuntoutus- ja päiväsairaalan kanssa. Kirjastohanke ei ollut minkään puolueen näkyvän vastustuksen kohteena sen enempään kuin lempilapsikaan, joskin SKDL piti asiaa keskusteluissa eniten esillä.

Hankkeita sijoitettiin PTS- ja KTS-suunnitelmissa (pitkän tähtäimen suunnitelma ja keskipitkän tähtäimen suunnitelma) eri vuosina kaupunginvaltuuston päätöksellä aina eri toteuttamisajankohtiin. Suunnitelmat sijoittaa kirjasto Fellmannin puistoon ja Reunanpalstalle eivät toteutuneet. Keskeistä kirjastoasialle oli, että valtuusto päätti 1980 hyväksyä asemakaavamuutoksen tietyille Paavolan kaupunginosan kortteleille kirjastotalon sijoittamiseksi vastapäätä suunniteltua teatteritaloa. Vuosikymmenien aikana tätä ennen oli kirjastotalolle esitetty useita vaihtoehtoisia paikkoja. Kaavamuutoskäsittelyssä keskustelussa oli, että osa vanhasta niin sanotusta Puu-Paavolasta olisi haluttu säilytettäväksi. Tämä olisi tiennyt kirjaston sijoituspaikan hakemista muualta. Kun päätös kirjaston sijoittamisesta Paavolaan oli saatu, se antoi potkua hankkeen muullekin suunnittelulle. Oma lukunsa oli suunnitelma yhdistää kirjaston tilat suunniteltuun työväenopiston ja Lahden korkeakoulutoiminnan tarvitsemiin tiloihin. Tätäkin selvitettiin pitkään.

Kirjasto oli pelinappulana 1981, kun Lahden Kokoomus ja SDP tekivät jatkosopimuksen Lahden Yhteiskoulun toimimisesta korvaavana kouluna seuraavat kymmenen vuotta ja työväenopisto-aikuiskoulutuskeskuksen sijoittamisesta vuosille 1982-1986. Korvaava koulu oli tärkeää Kokoomukselle ja työväenopisto-aikuiskoulutuskeskus demareille. Tämä siirsi kirjastotalohanketta jälleen.

Ratkaisu pitkälliseen asian pohdintaan saatiin yllättäen kesällä 1984. Kaupunkisuunnittelulautakunnan esityksestä poiketen tuotiin kaupunginhallituksen KTS-käsittelyyn kaupunginjohtaja Seppo Välisalon ehdotus, joka sisälsi satsauksen kirjastotalon rakentamiseen 1980-luvun viimeisinä vuosina. Seppo Välisalo on kertonut, että lääninhallituksesta oli otettu yhteyttä, että mikäli Lahti nyt hakisi valtion rahoitusta kirjastotalon rakentamiseen, sen saantiin olisi tuolloin hyvät mahdollisuudet. Tämä on ratkaiseva tietoa ja kirjaston rakentamiseen päästiin.

Lahden kulttuurikeskuksen arkkitehtuurikilpailun palkintolautakunta antoi ensimmäisen palkinnon arkkitehti Arto Sipisen suunnitelmalle nimeltä Syyssonaatti. Kirjasto avattiin yleisölle 1.10.1990.

Adressien aika

Pääkirjaston käyttöönoton vaiheilla selvitettiin Kiveriön ja Möysän kirjastojen tilannetta: niiden katsottiin olevan liian lähellä uutta pääkirjastoa. Säästönäkökohdilla niiden mahdollista lakkauttamista ei vielä tuolloin perusteltu. Möysän kirjasto lakkautettiinkin, mutta Kiveriön kirjaston mahdollisesta lakkauttamisesta alkoi vuosia jatkunut vääntö. Kaupungissa toimi 1990-luvulla useita säästötoimenpiteitä miettiviä kokoonpanoja ja karsintaa kohdistettiin tuolloin muuan muassa Kivimaan kirjaston lakkauttamiseen, kirjastoautotoiminnan supistamiseen sekä henkilökunnan ja aineistohankinnan vähentämiseen.

Alkoi adressien aika. Kiveriön kirjaston lakkauttamista vastustavaan adressiin kertyi 700 nimeä 1994. En ole laskenut, kuinka monta adressia on vuosien saatossa ollut liikkeellä, mutta lukuisia niitä oli. Tässä adressiajassa kiinnostavaa on, kuinka se merkitsi kirjaston asiakkaiden ja muiden kuntalaisten aivan uudenlaista esiintuloa kirjaston suhteen. Paitsi, että nimiä kirjoitettiin adresseihin, laadittiin myös yleisönosastokirjoituksia ja soitettiin päättäjille. Ihmiset rohkaistuivat lähestymään päättäjiä. Eräs kulttuurilaitosten lautakunnan jäsen on kertonut, että kirjastoasiasta tuli enemmän kuntalaisten yhteydenottoja kuin mistään muusta asiasta on koskaan tullut.