Lapsuuden muistoja: evakkomatkat, 1940, 1941, 1944

Raimo K. Olkkonen

Kierrän historian viisareita aina vuoteen 1938. Olimme muuttaneet Nuoraan = Skoliskoye Venäjäksi, kylästä, joka sijitsee 8 km Viipurista etelään ja kuului Viipurin maalaiskuntaan. Muutto vei meidät noin 60 km pohjoiseen Jääskeen, ja asuimme pari kilometriä kirkolta, Vehniäisen pysäkin lähellä, ja isämme sai rakennustöitä betonimiehenä Ensosta = Svetogorkij Venäjäksi, Enson paperitehtaan rakennusosastolla. 1938 lokakuussa sain pikkusiskon, Maijan, ja jatkoimme Jääskessä eloa.

Marraskuussa 1939 syttyi talvisota, ja tammikuussa 1940 joutui isämme lähtemään rintamalle, ja äitimme odotti viimeisiä viikkoja uutta lasta perheeseen, Annikkia, joka syntyi helmikuun alussa, joten se otti kuukauden pari ennenkuin isämme sai nähdä perheen uusimman tulokkaan. Jo vähän aikaisemmin oli mummo Ida Maria, siis isän äiti tullut Nuoraasta meille Jääskeen, lapsenvahdiksi meille ja avuksi äidillemme. Annikki ehti kaksiviikkoiseksi, kun jouduimme lähtemään evakkoon, junalla tavaravaunussa, useita päiviä, ennenkuin olimme Länsi-Suomessa, Ulvilassa, siellä Porin läheisyydessä. Siellä jouduimme olemaan liki puoli vuotta.

Sitten tuli välirauha ja me muutimme Lappeen pitäjään Rikkilän kylään, Lappeenrannan eteläpuolelle, Helsingin ja Pietarin välisen radan läheisyyteen, 5 km Vainikkalasta länteen. Nyt alkaa lapsuuteni aika omien muistojen kanssa, aiemmin muistelut olivat vanhemman ikäpolven kertomuksia, joita yritän tässä toistaa, 60-70 vuoden takaa.

Mutta jo kesällä 1941 alkoi taas sota, jatkosota, ja isämme joutui taas lähtemään sotatoimiin, joka kesti meidän osalta kesäkuuhun 1944, kun Neuvostoliitto keskitti voimansa ja tuli vanhan rajan yli, ja menetimme Karjalan kannaksen, osan Sallasta sekä koko Petsamon. Viikkoa ennen juhannusta tuli käsky evakuointiin taas. Me odotimme kuljetusta, se otti pari päivää, ja emme uskaltaneet olla kotona, sillä valloittajat lensivät satojen koneiden laivueilla taivaalla ja ampuivat kaikkea - rakennuksia, eläimiä laitumilla, ja varsinkin sitä rautatietä, on entsaantunut muistiini. 5 km päässä Simolan asemalta sai kaksi junaa pommin, yksi evakkolaisjuna länteen menossa, ja yksi, jossa oli sotatarvikkeita ja ammuksia rintamalle menossa. Näimme mustan savun ja jopa tulenlieskat taivaalla metsän yläpuolella. Lopulta saimme kyydin: henkilöauton, johon tungettiin kolme lasta, ja 3-4 aikuista, sekä vaatenyyttejä. Metsäteitä ajoi auto Luumäelle. Matkahan ei ole pitkä, mutta nyt se kesti useita tunteja. Luumäellä lastattiin meidät junaan, taas tavaravaunuihin, ja se 150-160 kilometriä pitkä matka alkoi ja kesti ainakin kaksi päivää, pysähdyksiä ja odotusta tuntikaupalla.

Lopulta tulimme Nastolaan, jossa me jäimme pois junasta. Nastolan pysäkillä kyseli äitimme jotain kattoa pään päälle. Saimme yhden huoneen vuokrattua omakotitalosta siinä pysäkin lähellä. Meitä oli äitimme ja mummon lisäksi kolme lasta yhdessä huoneessa ja keittiötä käyttivät talonväki ja me vuorotellen.

Elokuussa tuli sitten isämme kotiin sotareissulta, ja kun emme olleet hänestä kuulleet mitään neljään kuukauteen, oli ilo sitä suurempi, että hän tuli kotiin ehyenä, lukuunottamatta parin vuoden vatsavaivoja, jotka kiusasivat. Pian hänen kotiintulonsa jälkeen täytin seitsemän vuotta, ja vieläkin pidän isän kotiintuloa parhaana syntymäpäivälahjana.

Syksyllä piti minun aloittaa koulunkäynti, mutta koska koko maa oli sekaisin, ja satojatuhansia kohtalotovereita, evakkoja, etsi asuinpaikkaansa nyky-Suomesta, aloitin koulunkäynnin 10. tammikuuta 1945.

Syksyllä 1944 saimme muuttaa asumaan jo tyhjennettyyn sotavankileirin toimistoparakkiin Nastolan harjulla TBC-parantolan yläpuolella. Siellä asuimme sitten syksyyn 1946, jolloin muutimme Villähteelle, aivan Villähteen koulun yläpuolelle. Mutta jo 3-4 kuukauden päästä, talvella 1947, muutimme taas, nyt toiseen päähän Villähteen kylää Kivimäen puutarhalle, jossa vanhempani työskentelivät. Minä jatkoin koulunkäyntiä, nyt Erstan koulussa. Siskoni aloittivat koulunkäynnin siellä.

1948 saivat vanhempani ns. rintamamiestontin Erstan kartanon maista, radan varresta, Lahtisen kaupan läheisyydestä. Tie sai myöhemmin nimekseen Heikintie. Sen tontin he raivasivat metsästä puutarhatontiksi, ja rakensivat talon ja ulkorakennuksen. Projekti kesti liki viisi vuotta. Loppukesästä 1948 muutimme sinne asumaan, nyt ensin saunarakennukseen, jossa oli ainoastaan 20 neliötä. Pari vuottamyöhemmin päätimme muuttamaan omakotitaloon ja saimme vähän enemmän tilaa.

Ja jo vuonna 1948 muutti mummo setäni luokse asumaan, kun hänellä oli enemmän tilaa. Siellä Heikintiellä asuin sitten lopun lapsuudesta ja nuoruuteni, kunnes vuonna 1957 tuli aika täyttää kansalaisvelvollisuus: armeija kutsui. Vuonna 1958 muutin sitten pois Villähteltä.

Ja niin oli lapsuuden ja nuoruuden aika ohi.