Vesi- jätevesi- ja jätehuolto Hollolassa vuoteen 1985

Arno Forsius

Julkiastu aiemmin: http://www.saunalahti.fi/arnoldus/hollvesi.html

Osa 1. Vesi-, jätevesi- ja jätehuolto Hollolassa vuoteen 1945

Hollola oli eräin harvoin poikkeuksin maataloutta harjoittavaa aluetta. Muutamat teollisuuslaitokset olivat asettuneet Lahden kylän, vuodesta 1878 kauppalan ja vuodesta 1905 erillisen kaupungin sisälle tai liepeille. Pyhäniemessä oli myös teollisuutta, lisäksi pitäjässä oli muutamia myllyjä.

Hollolassa veden saanti oli yleensä turvattu kaivojen, lähteiden ja järvien ansiosta. Tosin joskus kuivina kesinä sattui, että kaivot pääsivät tilapäisesti kuivumaan. Piiri ja kunnanlääkärien vuosikertomusten mukaan vesi oli enimmäkseen hyvää. Silti oli myös paljon huonosti rakennettuja kaivoja, joita juoksevat pintavedet pääsivät likaamaan. Niinpä piirilääkäri K. A. Ringbom moitti lääkäripiirinsä kaivojen kehnoutta vuoden 1868 vuosikertomuksessa ja epäili puhtaan ja kelvollisen juomaveden puutetta silloisen vaikean kulkutaudin erääksi aiheuttajaksi.

Hämeenlinnan läänin kuvernööri Edvard Reinhold von Ammondt, joka monin tavoin pyrki parantamaan lääninsä sosiaalisia ja terveydellisiä oloja, ryhtyi vuonna 1878 toimenpiteisiin myös ympäristöolojen parantamiseksi. Asia oli esillä Hollolan kuntakokouksessa 7.5.1878: "Herra Kuvernöörin käskystä valittiin rakennuskomitea, joka tulee neuvoa antaa rakennuksia asettaessa kyläkunnissa, kuin myöskin huolella pitää ettei likasia ja haisevia vesiä anneta seisoa asuntojen pihoissa, nurkissa eli likisyydessä, josta voi syntyä tautia y.m. haittaa. Tähän komiteaan valittiin esimieheksi [kunnallis]Lautakunnan esimies August Islander ja jäseniksi lautakunnan jäsenet, jotka pitävät tätä tointa 3 vuotta samaan maksoon kuin lautakunnan jäsenyyden viran. Komitean pitää antaa joka vuosi kertomus heidän toimistaan Herra Kuvernöörille Wallesmannin kautta." Valitun rakennuskomitean toiminnasta ei ole säilynyt tietoja.

Hollolan kunnan terveydenhoitolautakunta ja terveydenhoitosääntö

Vuosina 1884–1885 annetut koleravaroitukset saivat jälleen kuvernööri von Ammondtin tarttumaan toimeen. Piirilääkäri Ringbom kirjoitti vuosikertomuksessaan vuodelta 1886 seuraavasti: Kesän aikana olivat terveyslautakunnat jokaisessa seurakunnassa, läänin Kuvernöörin tekemän esityksen johdosta, käyneet pitäjän jokaisessa kylässä, ja yrittäneet niissä saada tilanomistajat ottamaan käytäntöön ja ylläpitämään parempaa järjestystä ja puhtautta asuintalojensa lähimmässä ympäristössä. [---] Myös kaivojen huoltamiseen ja hoitoon kiinnitettiin asiaankuuluvaa huomiota. Terveydenhoidollisessa suhteessa täytyy tuollaisilla toimenpiteillä olla tärkeä merkitys yleiselle terveydentilalle, erityisesti jos kulkutauteja alkaisi riehua.

Hollolasta oli samasta asiasta uutinen sanomalehdessä "Hämäläinen" kesäkuussa 1886: Terweyslautakunta Hollolassa on t.k. 7 p:nä alkanut terweyttä edistäwän toimintansa. 6-miehinen seurue toimekkaan esimiehensä A. H. Jurwan johdannolla kulkee kylästä kylään ja talosta taloon antamassa ohjeita kaiwoin, karja-pihattojen, likawesien y.m.s. suhteen. Tämä terweyttä edistäwä toimi ei näytä kaikille nyt alussa mieleiseltä, mutta ehkäpä nautinnossa [asiasta hyötyessään] owat siitä wielä kiitollisiakin. Tämän terveyslautakunnan toiminnasta ei ole säilynyt muita tietoja.

Hämeenlinnan läänin kuvernööri oli vuoden 1892 alkupuolella parissakin kirjelmässä vaatinut, että Hollolaa ja muita maalaiskuntia varten laaditaan terveydenhoitosääntö, jollaisen pohjaksi lääkintöhallitus oli laatinut "osviitan" eli malliohjesäännön. Työ eteni Hollolassakin niin nopeasti, että "Terweydenhoito-Sääntö Hollolan kunnassa" sai kuvernöörin hyväksymisen jo 26.8.1892. Tässä Hollolan terveydenhoitosäännössä ei ole nimen lisäksi mitään muuta pelkästään Hollolaan viittaavaa, ja se onkin suora kopio lääkintöhallituksen laatimasta mallisäännöstä. Terveydenhoidon valvonta kunnassa kuului kunnallislautakunnalle. Terveydenhoitosääntöön on otettu valtakunnallisesta terveydenhoitosäännöstä maalaiskuntia koskeva osuus, mutta lisäyksenä siinä ovat katsastusmiehiä ja ulkoympäristöä koskevat osat samanlaisina kuin kaupunkien terveydenhoitojärjestyksissä.

Tässä yhteydessä esitetään Hollolan terveydenhoitosäännöstä näytteeksi vain terveydenhoidon valvontaan liittyvä 8. § katsastusmiehistä: " Katsantomiesten tulee, itsekunkin piirissään: [---] pitää silmällä että tätä terweydenhoitosääntöä sekä muita terweyden- ja sairaanhoitoa koskewia asetuksia ja määräyksiä noudatetaan ja milloin sitä, kehoituksista huolimatta, ei tehdä, sen kunnallislautakunnalle ilmoittaa; [---] ainakin kerran kewäällä maan sulaksi tultua ja kerran syksyllä sekä muulloinkin, milloin syytä on, käydä piirin jokaisessa talossa tai asunnossa ja katselmuksen päätettyään kunnallislautakunnan-esimiehelle ilmoittaa onko näiden sääntöjen määräyksiä noudatettu sekä mitä muuta silloin on ollut muistutettawaa; wiranomaisen käskystä tai yksityisen pyynnöstä pitää tutkimuksia ilmoitetuista, terweydelle wahingollisista epäkohdista sekä aina asian laatua myöten joko itse ryhtyä niiden korjaamista tarkottawiin toimiin tahi sitä warten ilmoittaa asia kunnallislautakunnalle."

Hollolan terveydenhoitosäännön tarkoittamat katsastusmiehet, yhteensä 38, valittiin ensimmäisen kerran kunnallislautakunnan kokouksessa 28.4.1893 saman vuoden alusta kolmivuotiskaudeksi. Samalla "Päätettiin myöskin, että nyt valitut kaitsiamiehet tulevat tekemään ensimäisen tarkastuksensa piirissänsä viimeistään ennen tulevan Toukokuun kaksikymmenettä päivää ja tarkastuksestansa tehdä kirjallinen kertomus ja se esittää, joko itse tai kunnallislautakunnan jäsenen kautta saman kuun viime päivinä pidettävään kunnallislautakunnan kokoukseen."

Kunnallislautakunnan kokouksessa 26.5.1893 "Otettiin tarkastettavaksi viime kokouksessa valittujen terveyden hoidon kaitsia miesten kirjalliset ja suulliset kertomukset heidän piirinsä tarkastuksesta ja huomattiin niistä seuraavaa: [Kuuden kaitsijamiehen] kirjallisista kertomuksista että kun muistutuksia on tehtävä puhtauden pidon suhteen, niin määrättiin että heidän tulee käydä piirissänsä paikkakunnan jäsenen kanssa ennen tulevan Kesäkuun 6 päivää ja vaatia määräajan sisällä että lausunnossa mainitut vajavuudet tulee korjatuksi ja toimeen pannuiksi sekä jos ei sitä noudatettaisi ilmoittaa asia kunnallislautakunnalle kanteeseen panemista varten. [---] Sitävastoin huomattiin [13 kaitsijamiehen] kirjallisista kertomuksista että puhtauden pitoa kunnan terveyden hoitosäännön mukaan on heidän piirissänsä noudatettu, jonka vuoksi ei lautakunta katsonut olevan syytä tässä suhteessa enään mitään lähemmin määrätä. [---] Mutta kun kokoukselle ei ollut saapunut viime kokouksessa määrättyä kirjallista kertomusta eikä myöskään ollut tilaisuuteen saapunut suullista kertomusta antamaan, joka myöskin vastaan otettiin, niin päätti lautakunta että heidän, nimittäin [16 kaitsijamiehen] tulee antaa kirjallinen kertomus kunnallislautakunnalle ennen tulevan Kesäkuun 6 päivää piirinsä tarkastuksesta ja vallitsevasta puhtauden pidosta."

Moni kaitsijamies oli ymmärrettävästi vailla kaikkea terveydenhoidon tietämystä, lisäksi ehkä kirjoitus- ja lukutaidotonkin. Annetut määräajat olivat sitä paitsi kovin lyhyitä. Kaiken tämän huomioon ottaen annettujen kertomusten määrää on pidettävä varsin tyydyttävänä. Myöhemmin kunnallislautakunnan pöytäkirjoissa ei näy mainintoja kaitsijamiesten kertomuksista. Vuodesta 1896 alkaen kaitsijamiehiä valittiin 39. Syyskuussa 1903 pidetyssä kuntakokouksessa "Terveyden hoidon jäsenien valitseminen jätettiin toistaiseksi."

Lahden kylän ja kauppalan terveysvalvonta

Lahden kyläseutu muodosti Hollolan kunnassa muusta poikkeavan taajama-alueen, jonne alkoi vähitellen sijoittua myös teollisuutta. Lahden kyläseudun terveydellisistä ongelmista on niukasti tietoa ennen kauppalan perustamista. Kuitenkin voidaan todeta, että piirilääkäri Ringbom oli vuonna 1877 kiinnittänyt huomiota siihen, että Vesijärven satamaradan penkereen erottaman Pikku Vesijärven veden vaihtuvuus oli puutteellista. Ongelmat alkoivat lisääntyä selvästi Lahden kauppalan perustamisen jälkeen. Kauppalalla ei ollut omaa terveydenhoitolautakuntaa, lukuun ottamatta vuosia 1892–1893, jolloin sellainen oli valittu koleravaaran torjumista varten. Kauppalalla ei ollut myöskään omaa terveydenhoitojärjestystä. Lahden kauppalan ohjesäännötkään eivät sisältäneet minkäänlaisia määräyksiä terveydellisistä oloista. Siten Lahden kauppalan terveydenhoidosta vastasi Hollolan kunnallislautakunta ja terveydenhoidon valvonnassa noudatettiin Hollolan kunnan terveydenhoitosääntöä.

Lahden kauppalan terveydenhoidollisista ongelmista tärkeimpiä olivat vesi- ja likavesikysymykset. Lahden kauppalassa ilmeni jatkuvasti vedensaantiongelmia. Joulukuussa 1878 pidetyssä kauppalanhallituksen kokouksessa apteekkari Sten Sture Stockus esitti valtion kustannuksella seuraavana vuonna tehtävien töiden kohteeksi mm. kahta yleistä kaivoa, katujen saattamista asianmukaiseen kuntoon ja likaojien rakentamista, mihin kaikki läsnäolevat yhtyivät.

Joulukuussa 1895 pidetyssä kauppalan yleinen kokous päätti "jättää kauppalan hallituksen toimeksi ensi vuoden kuluessa pakkolunastuksen kautta hankkia kauppalan omaksi sen läheisyydessä sijaitsevan niin kutsutun Launeen lähteen ja tähän tarkoitukseen käyttää kauppalan varoja." Tarkoituksena oli rakentaa sittemmin vesijohto Launeen lähteestä kauppalaan. Se merkitsi samalla tarvetta rakentaa myös likaviemärit.

Lahden kauppalan likaviemärit Insinööri W. O. Lillen vuonna 1896 laatimassa Lahden kauppalan asemakaavaehdotuksessa Aleksanterin-, Hämeen- ja Nikolainkaduille (nyk. Vapaudenkatu) suunnitellut likaviemärit olisivat tulleet maksamaan 58000 mk, mihin kauppalalla ei olisi varoja. Harjun eteläpuolisen kaupunginosan likajohdot oli ajateltu johdettavaksi rautatien alitse aseman takaisille pelloille. Kauppalanhallitus huomautti asian käsittelyn yhteydessä, että kauppalassa tonttien myynnistä kertyneet varat olisi säilytettävä lääninrahastossa erillisenä rahastona, jota oli kuvernöörin esityksestä ja senaatin suostumuksella käytettävä kauppalan tarpeisiin. Kun rahasto nyt oli määrältään 15000 mk, anoi kauppalanhallitus, että varat luovutettaisiin kauppalalle käytettäväksi yksinomaan likaviemärien rakentamiseen. Siinä tapauksessa kauppalanhallitus sitoutuisi rakennuttamaan kyseisillä varoilla ja muilla mahdollisilla varoilla likaviemärijohtoa niin pitkälle kuin varat riittäisivät, etupäässä kuitenkin Aleksanterinkadulle pääjohdoksi kadun muutenkin suuremman viemäritarpeen vuoksi. Lahden kauppalan likavesiongelmat olivat heti 1900-luvun alussa pahentuneet siihen määrään, että jotain oli tehtävä asian hyväksi. Kauppalan rahatoimikamarissa oli syyskuussa 1902 esillä tehtailija Mattssonin anomus saada rakentaa yksityinen viemäri tontiltaan n:o 26 (nyk. osoite Aleksanterinkatu 16 – Vesijärvenkatu 20). Asiaa käsiteltiin uudelleen seuraavassa kokouksessa, jolloin suunnitelma hyväksyttiin. Viemäri tuli johtaa ns. Myllytontin (nyk. Vesijärvenkadun, Sammonkadun, Savonkadun ja Kulmakadun välinen tontti) alapuolelle, jossa se sai avautua siellä juoksevaan jokeen. Seuraavan kerran viemäröintiasioita ja ohjesääntökysymyksiä käsiteltiin kauppalanhallituksessa vuonna 1903 yhteydessä. Kuvernöörille annettavassa vastineessa kauppalanhallitus totesi mm., että terveydenhoito kauppalassa kuului Hollolan kunnallislautakunnalle.

Kauppalanhallitus arvioi harjun pohjoispuolelle rakennettavan likaviemärin valmistuvan vuoden 1904 kuluessa. Koska Vesijärveen johdettava viemärijohto tulisi matkallaan kulkemaan hovineuvos August Fellmanin maiden läpi, päätettiin kääntyä hänen puoleensa ja tiedustella, millä ehdoilla hän olisi suostuvainen luovuttamaan tarpeellisen maa-alueen kauppalalle. Viemärijohtojen rakentaminen jäi kuitenkin tulevan kaupungin tehtäväksi muutama vuosi myöhemmin. Kauppalanhallituksen kokouksessa käsiteltiin viemäriasioita jälleen elokuussa 1904: Koska Rakennusosakeyhtiö Rauhalan [nyk. katuosoite Rautatienkatu 10 – Puistokatu 5], Tehtailia Henrik Mattsson'in ja Talonomistaja Kaarle Wilhelm Sandelin'in pihamailta [Rautatienkadun ja Hämeenkadun kulma] tässä kauppalassa johdetaan likavettä kaduille, joilla se levittää pahaa hajua ja on yleiselle terveydelle vahingollinen, päätti Kauppalanhallitus Terveydenhoitosäännön määräysten mukaisesti vaatia, että Hollolan kunnallislautakunta, jolle tämänlaiset toimet tässä kauppalassa kuuluvat, ryhtyisi kiireellisiin toimenpiteisiin tämän epäkohdan poistamiseksi; tullen tästä pöytäkirjasta ote lähetettäväksi [Hollolan] Kunnallislautakunnan Esimiehelle. Lokakuussa 1904 kauppalanhallitus päätti ottaa tulo- ja menoarvioon likaviemäriä varten lisää 2000 mk. Kauppalanhallitus päätti vuonna 1905 luovuttaa Lahden Osuusmeijerille tontin n:o 3 korttelissa n:o 27 (nyk. osoite Mannerheiminkatu 10 – Salininkatu 1) ja päätti samalla, että meijerin tulee "johtaa likatorven ulos kauppalasta kuin myöskin valvoa, ettei sikatarhaa tai muuta terveydelle vahingollista laitosta tontille aseteta." Kesäkuussa 1905 rahatoimikamarissa "Lotta Majanderin [nyk. katuosoite Aleksanterinkatu 4] anomus, koskeva viereisen talon [Aleksanterinkatu 6] likaveden juoksua hänen tontillensa, päätettiin lähettää Kauppalanhallitukselle ja pyytää Kauppalanhallitusta pakoittamaan kauppias Nordgrenia johtamaan likavetensä niin, ett'ei se juokse toisten pihamaalle."

Hollola oli suurimmaksi osaksi edelleen maaseutumaista haja-asutusaluetta, jossa talot olivat omien kaivojensa varassa. Taajama-asutusta oli vain Lahden kaupungin ympärillä ja niihin liittyvät vesi- ja viemäriongelmat siirtyivät toistuvasti Lahden kaupungin ongelmaksi alueliitosten johdosta.

Lahden kaupungin likavedet ja vuosina 1907–1919 Niemen teollisuusalueella toimineen selluloosatehtaan päästöt aiheuttivat Vesijärven eteläpäässä ja Enonselällä veden rehevöitymistä ja 1920-luvulla ajoittain myrkyllisen sinilevän kasvua. Varsinkin Jalkarannan alueella sijaitsevien maatilojen lehmiä menehtyi muutamana vuonna Vesijärven sinileväpitoisesta vedestä saamansa myrkytyksen johdosta.

Muualla Hollolan kunnan alueella ongelmia lienee syntynyt lähinnä suurten navetta- ja sikalarakennusten sekä meijerien ympäristössä, mutta ilmeisesti niihin ei ole kiinnitetty mitään huomiota. Vesiongelmista ei ole olemassa paljonkaan tietoja kauden ajalta. Pyhäniemen koulun vesi todettiin vuonna 1926 huonolaatuiseksi. Lahdessa olevaan kunnallistoimistoon päätettiin vuonna 1927 laittaa vesijohto, koska kaivon vesi oli huonoa. Kirkonkylän kunnanhuoneelle ja Väinölään vedettiin vesijohto vuonna 1929. Hollolan kirkkovaltuustolle tehtiin vuonna 1939 esitys yleisen käymälän rakentamiseksi kirkolle, koska siellä ei sellaista ollut.

Osa 2. Vesi-, jätevesi- ja jätehuolto Hollolassa vuosina 1946–1985

Hollolan vesilaitos

Hollolan kunnassa oli 1940-luvun puolivälissä vain muutamia suurempia taajama-asutusalueita eikä niilläkään ollut yhteisiä vesijohtojärjestelmiä. Talot ja laitokset olivat lähes poikkeuksetta omien kaivojen varassa. Vesiongelmia oli yleisesti, vesi oli päässyt pilaantumaan pintavesien valumisen vuoksi tai se oli ruosteista. Usein kaivoja jouduttiin syventämään runsaamman ja paremman veden toivossa. Asutuksen alkaessa keskittyä yhä enemmän Vesalan kylän seutuville alkoi vesijohdon tarve tulla polttavaksi. Tarvetta lisäsi edelleen teollisuusalueen syntyminen Salpakankaalle, Lahden kaupungin rajan lähistölle.

Rakennuslautakunta suoritti vuonna 1960 vesijohto- ja viemärilaitoksia koskevan tutkimuksen kunnan alueella maataloushallituksen insinööriosaston vesiteknillisen toimiston pyynnöstä. Vuonna 1962 hyväksyttiin kunnan vesihuolto- ja viemäröintisuunnitelma. Marraskuussa 1962 ryhdyttiin suorittamaan pohjavesitutkimuksia Hälvälässä, Kiikussa ja Vesalassa Tiilijärvien alueella. Tutkimukset suoritti Maaseudun Keskusrakennustoimisto. Pohjavesitutkimukset päättyivät vuoden 1963 lopulla.

Ketarlammen alueelta, joka käsitti Kiikun lähteen, Ketarlammen, Ruopanlahden ja Hatsinan lähteet, arvioitiin voitavan pumpata pohjavettä 12 000 kuutiometriä vuorokaudessa, mikä riittäisi 50 000 asukkaan tarpeisiin. Tiilijärvien alueen pumppausmääräksi arvioitiin 4000–5000 kuutiometriä vuorokaudessa, mikä riittäisi noin 20 000 asukaan tarpeisiin. Veden laatu oli kummallakin alueella hyvä. Lisäksi suoritettiin pohjavesitutkimuksia Kalliolassa Ilmotunjärven eteläpään alueella ja Paimelassa Paimelanvuoren juurella. Näistä arvioitiin saatavan pohjavettä kummastakin 400–600 kuutiometriä vuorokaudessa.

Samanaikaisesti ryhdyttiin rakentamaan vedenottamoa Iso-Tiilijärven pohjoispuolelle Rätäksuon laitaan, jonne alettiin porata pohjavesikaivoja vuoden 1963 lopulla. Samassa yhteydessä oli tutkittu vesijohtolinjan suunta Iso-Tiilijärveltä teollisuusalueen kautta Lahden rajalle. Sen mukainen päävesijohto saatiinkin valmiiksi jo vuoden 1963 puolella. Vesihuoltolaitoksen säännöt ja taksat hyväksyttiin maaliskuussa 1964.

Porakaivojen valmistuttua voitiin aloittaa maaliskuussa 1964 Hollolan kunnan vesilaitoksen toiminta pumppaamalla väliaikaisesti vettä teollisuusalueen tehtaille ja kansalaiskoulun rakennustyömaalle. Tiilijärven vedenottamon rakennukset ja laitteet saatiin valmiiksi vuoden 1964 lopulla. Koepumppaukset aloitettiin vuoden viimeisinä päivinä. Vuoden 1964 aikana selviteltiin myös Vesikansan alueen vesi- ja viemäröintiasioita, joiden johdosta oltiin yhteydessä Lahden kaupungin viranomaisiin.

Tammikuun alussa 1965 Hollolan kunta alkoi toimittaa tehdyn sopimuksen mukaisesti vettä Lahden kaupungille. Samana vuonna vesijohtoverkoston rakentaminen jatkui teollisuusalueella ja kerrostaloalueen maastossa. Vuonna 1965 pumpattiin vedenottamosta vettä yhteensä noin 400 000 kuutiometriä, josta Lahden kaupungille noin 375 000 kuutiometriä. Vuoden 1965 lopulla vesijohtoverkostoon oli liitetty vasta 30 kiinteistöä.

Tiilijärven vedenottamossa jouduttiin lopettamaan pumppaaminen vuonna 1966 kahdesta kaivosta veden rautapitoisuuden vuoksi, ja silloin ryhdyttiin poraamaan kahta uuttaa, entisiä kaksi kertaa syvempää kaivoa. Vuoden 1966 aikana vesijohtoverkon välityksellä syntyi myös laajahko, mutta lievä salmonellaepidemia, johon sairastui ihmisiä sekä Hollolassa että Lahdessa. Potilaita hoidettiin ja eristettiin Lahdessa Lähteen koululle perustetussa tilapäisessä kulkutautisairaalassa. Veteen sekoitettiin laadun parantamiseksi klooria ja fosfaattia tarpeen mukaan. Laadun tarkkailua suoritettiin päivittäin vedenottamolla ja kolmesti viikossa Lahden kaupungin elintarvikelaboratoriossa.

Helmikuussa 1968 hyväksyttiin vesi- ja viemärilaitoksen johtosääntö. Samana vuonna jouduttiin taas yksi Tiilijärven matalista kaivoista poistamaan käytöstä veden muututtua kovin rautapitoiseksi. Vuoden 1968 lopussa vedenkuluttajien määrä oli 207. Veden saanti Tiilijärven vedenottamolla pieneni vuonna 1969, minkä vuoksi ryhdyttiin harkitsemaan jälleen yhden uuden kaivon rakentamista. Asiaa tutkittiin tarkemmin seuraavan vuoden aikana ja rakentaminen päätettiin toteuttaa vuonna 1971.

Vesijohtoveden oli havaittu aiheuttavan korroosiota kupariputkistoissa, minkä vuoksi päätettiin kokeiluluontoisesti aloittaa natriumbikarbonaatin syöttö vesijohtoveteen. Tiilijärven vedenottamon uusi raakavesikaivo valmistui huhtikuun lopulla 1971. Vuoden aikana tutkittiin myös muita mahdollisuuksia vedensaannin lisäämiseksi ja uuden vedenottamon paikka löytyi Salpakankaalta Terveystien välittömästä läheisyydestä. Uusi pumppaamo valmistui heinäkuussa 1972.

Lahti ja Hollola muodostivat vuonna 1973 yhdessä vesilaitoskuntainliiton, jonka tarkoituksena oli ottaa käyttöön Hollolan kunnassa Kukonkoivun-Sairakkalan alueella olevat pohjavesivarat. Niiden tuotoksi arvioitiin jopa 36 000 kuutiometriä vuorokaudessa ja sen arvioitiin riittävän jäsenkuntien tarpeisiin vuoteen 2010 saakka. Kuntainliitto toteutti vuosina 1973–1976 näiden pohjavesivarojen hyödyntämissuunnitelman ensimmäisen vaiheen.

Vuonna 1976 valmistui vedenottamo Herralaan. Vuonna 1980 valmistui Salpakankaalle vesitorni, jonka vesisäiliön tilavuus on 1500 kuutiometriä. Veden myynti Lahden kaupungille Hollolan kunnan omasta vesilaitoksesta päättyi vuoden 1980 aikana. Vuonna 1982 kunnan vesijohtoverkoston pituus oli 66,5 km, liittyneitä kiinteistöjä 1296 ja veden kulutus 631 800 kuutiometriä.

Vuonna 1983 laitettiin vireille vesioikeushakemus Kukkilan alueelle rakennettavaa uutta vedenottamoa varten. Vuonna 1983 valmistui Kankaan paineenkorotusasema, joka mahdollisti vesilaitoskuntainliiton veden toimittamisen kunnan vesihuoltolaitoksen verkostoon. Vettä alettiin ottaa vesilaitoskuntainliitolta syyskuussa 1984.

Vuonna 1985 valmistui Kukkilan uusi vedenottamo, josta alettiin ottaa vettä Kalliola-Kukkilan verkostoon syyskuussa 1985. Vuoden 1985 lopulla vesijohtoverkostossa oli 1622 kiinteistöä ja veden kulutus oli 708 645 kuutiometriä, josta meni Hollolan teollisuuslaitoksille 92 000 kuutiometriä ja muille kuluttajille 616 345 kuutiometriä. Kunnan omilla kiinteistöillä käytettiin vettä 37 243 kuutiometriä. Hollolan-Lahden vesilaitoskuntainliitolta vettä ostettiin 91 802 kuutiometriä. Vesijohtoverkoston kokonaispituus oli 82,8 km.

Hollolan likavesilaitos

Kauden alkaessa Hollolassa ei ollut vielä minkäänlaista likavesilaitosta. Kiinteistöillä oli yksityisiä viemärijärjestelmiä, jotka eivät suinkaan olleet läheskään aina hyviä tai edes tyydyttäviä. Asutuksen keskittyessä viemäröintiongelmat korostuivat ja vesijohtoverkoston rakentamista ei voitu ajatellakaan ilman samanaikaista viemäriverkoston rakentamista.

Vuonna 1956 rakennettiin työllisyystyönä viemärijohtoa Vesalan alueelle, jossa oli taajama-asutusta. Vuoden 1959 aikana likaviemäriasiat ovat muodostaneet terveydenhoitolautakunnan kokouksissa kiusallisen kysymyksen. Myös kunnanhallituksen kokouksissa käsiteltiin Kalliolan Tuhkamäen, Rajaharjun, Kukkilan ja Soramäen likaviemäriongelmia. Vesalaan ja Soramäkeen rakennettiin uutta viemäriä työllisyystöinä ja vuoden aikana hyväksyttiin liittymissopimuksia 36 kpl. Vuonna 1960 maataloushallituksen insinööriosaston vesiteknillisen toimiston pyynnöstä rakennuslautakunta suoritti vesijohto- ja viemärilaitoksia koskevan tutkimuksen kunnan alueella. Vuonna 1960 valmistui Soramäen asutusalueelle toinen viemäri. Kukkilaan suunniteltiin viemäriä, mutta se ei johtanut tuloksiin.

Vuonna 1962 hyväksyttiin kunnan vesihuolto- ja viemäröintisuunnitelma. Vuonna 1963 tutkittiin teollisuusalueen jätevesien johtamiseksi linjaa Hämeenlinnan tien eteläpuolella Keinokartanon itäpuolitse noin 2 km:n etäisyydelle suunniteltuun puhdistamoon asti. Kalliolan koululta viemärivedet olivat joutunet yksityiselle tontille, minkä vuoksi oli kiireellisesti järjestettävä viemäröinti uudestaan. Viemäriverkostoa jatkettiin tarpeen mukaan sekä teollisuus- että asutusalueille. Vuonna 1964 selviteltiin Vesikansan alueen vesi- ja viemäröintisuunnitelmia ja oltiin niiden johdosta yhteydessä Lahden kaupungin viranomaisten kanssa. Vuoden 1965 päättyessä oli rakennettu kunnallista viemäriverkostoa 5,5 km.

Viemäriverkoston puuttumisen Salpakankaalla ja Soramäessä todettiin olevan suuri epäkohta, koska asumistaso edellytti vesi- ja viemärijohtoja. Kunnassa ei ollut vielä likavesien puhdistuslaitosta. Salpakankaan alueelta viemärit purkivat jätevetensä kolmessa eri pisteessä maastoon. Ongelmia aiheutti Salpakankaan alueella oleva viemäriveden pumppaamo, jossa oli runsaasti toimintahäiriöitä vuonna 1966. Koko pumppaamo oli uudistettava ja laajennettava häiriöiden poistamiseksi. Tutkimuksia jätevesien johtamiseksi ja puhdistamiseksi tehtiin jatkuvasti. Puhdistamohanketta hidasti Herralan suunnalle Porvoonjokeen suunniteltu tekojärven hanke.

Vuoden 1967 aikana selvisi, ettei jätevesien johtaminen tule tapahtumaan viemärin silloiseen purkupaikkaan, vaan ne suunniteltiin johdettavaksi yhteiseen puhdistamoon Lahden kaupungin kanssa. Vuonna 1967 voimaan tulleen uuden terveydenhoitolain mukaan tarvittiin vesikäymälän rakentamiseen terveydenhoitolautakunnan lupa kaikissa niissä tapauksissa, joissa viemäriä ei voida yhdistää kunnan viemäriverkostoon. Kaikissa näissä tapauksissa haettiin ennen rakennuslautakunnan lupakäsittelyä terveydenhoitolautakunnan päätös niistä ehdoista, joilla vesikäymälä saadaan rakentaa.

Vuonna 1968 rakennettiin Pyhäniemeen jäteveden puhdistamo vanhainkodin, B-sairaalan ja maatilan asuinrakennuksen jätevesiä varten. Lammikko -tyyppinen puhdistamo rakennettiin kunnan maalle vanhainkodin ja Kutajärven väliselle alueelle. Puhdistamossa ei ollut mitään varsinaisia puhdistuslaitteita, joten puhdistuminen perustui vain jäteveden lammikossa viipymiseen. Lammikosta poistunut vesi oli kesäaikana desinfioitava ennen Kutajärveen päästämistä. Vuoden 1969 aikana rakennettiin runsaasti viemärilinjoja. Vuonna 1970 haettiin jatkoaikaa Salpakankaan alueen jätevesien johtamiselle Koivusillanjokeen. Vuonna 1972 rakennettiin Tiilijärven alueelle yhteinen saostuskaivo, jonka käyttäjiksi tuli sopimuksen perusteella 35 omakotitalokiinteistöä.

Vuonna 1973 hyväksyttiin Kalliolan–Kukkilan alueen likavesien johtaminen Lahden kaupungin viemärilaitokseen. Salpakankaan alueen jätevesipuhdistamon työt päästiin aloittamaan vuonna 1973. Puhdistamo, johon kuului kolme eri rakennusta, valmistui vuoden 1974 aikana. Vuonna 1976 valmistui Pyhäniemen jätevedenpuhdistamon uudisrakennus. Vuonna 1981 rakennettiin Herralaan jätevedenpuhdistamo. Vuoden 1980 päättyessä viemäriverkoston yhteispituus oli n. 50 km.

Viemäriverkoston pituus vuoden 1985 lopussa oli 75,4 km, josta jätevesiviemäriä 68,3 km ja sadevesiviemäriä 7,1 km. Jätevedenpumppaamoja oli 16.

Hollolan jätehuolto

Hollolan kunnan alueella oli 1940-luvun puolivälissä kaatopaikka Soramäessä kylän yhteisillä mailla. Sen pelättiin likaavan myöhemmin sekä Työtjärveä että pohjavesiä. Uhkaavat haitat ja asutuksen leviäminen aiheuttivat sen, että kaatopaikan käytöstä oli luovuttava ja etsittävä sitä varten uusi paikka. Kunnanvaltuusto hyväksyi vuonna 1959 Herralan kaatopaikka-alueen kauppakirjan ja vuonna 1961 hyväksyttiin Vesalan kaatopaikka-alueen vuokrasopimus.

Takamaan alueelle rakennettiin kaatopaikka vuonna 1969. Se poistettiin käytöstä kuitenkin jo vuonna 1974, jolloin sinne vuodessa kuljetetun kaupunkijätteen määrä oli 1200 t ja teollisuusjätteen määrä 550 t. Uusi Aikkalan kaatopaikka rakennettiin käyttökuntoon ja avattiin marraskuussa 1974. Muut kaatopaikat olivat Vesikansan Kalliolan kaatopaikka, kaupunkijätettä 400 t/vuosi, Herralan kaatopaikka, kaupunkijätettä 150 t/vuosi, sekä Salpakankaan maankaatopaikka. Kunnan järjestämää jätteidenkuljetusorganisaatiota ei ollut, ei myöskään jätteenkäsittelylaitoksia. Vuonna 1975 Aikkalan kaatopaikalle kertyi kaupunkijätettä n. 1400 t/vuosi ja teollisuusjätettä n. 700 t/vuosi. Vuonna 1978 Herralan kaatopaikka ei enää ollut käytössä.

Jätehuoltolaki tuli voimaan huhtikuun 1979 alussa ja sen puitteissa alettiin kehitellä kunnan omaa jätteidenkuljetusjärjestelmää. Järjestetyn jätehuollon piirissä oli arviolta 700 kiinteistöä. Jätteiden keräilystä ja kuljetuksesta huolehtivat kiinteistönomistajat tai jätekuljetusalan yrittäjät. Kunta huolehti vain jätteen käsittelystä kaatopaikalla. Vuodesta 1981 alkaen kaatopaikoilla alettiin periä jätteenkäsittelymaksua, minkä vuoksi oli toteutettava myös kaatokuormien vastaanottojärjestely.

Aikkalan kaatopaikalle tuotiin vuonna 1980 kaupunkijätettä n. 2400 t/vuosi ja teollisuusjätettä 6700 t/vuosi. Sateisen kesän johdosta jouduttiin Aikkalan kaatopaikalla vuonna 1981 korottamaan patoa ja pumppaamaan patoaltaaseen kertynyttä vettä pois kaatopaikka-alueelta.

Vuonna 1982 olivat käytössä Aikkalan ja Kalliolan Vesikansan kaatopaikat sekä teollisuusalueella Kankaantien varrella oleva maan- ja lumen kaatopaikka sekä Kankaantilan entinen sorakuoppa, jota käytettiin myös maan- ja lumen kaatopaikkana. Aikkalan kaatopaikka oli lähiaikoina täyttymässä, minkä johdosta valmisteltiin uuden kaatopaikka-alueen hankintaa ja käyttöön ottoa.

Tekninen lautakunta antoi vuonna 1982 yleiset jätehuoltomääräykset, joita oli noudatettava jätehuoltolain tarkoittamilla taajama-alueilla. Kunnanvaltuusto päätti helmikuussa 1983, että jätekuljetus järjestetään Hollolassa sopimusperusteista mallia noudattaen. Tekninen lautakunta käsitteli kaikkiaan 352 hakemusta, joissa haettiin vapautusta yleisestä jätteenkuljetuksesta. Vapautuksia myönnettiin 192 ja 96 hakijalle myönnettiin talviaikana pidennetty tyhjennysväli. 64 hakemusta hylättiin kokonaan.

Aikkalan uuden kaatopaikka-alueen maakaupat tehtiin vuonna 1983. Alue oli suuruudeltaan 8,1 ha ja sen arvioitiin riittävän 30 vuoden ajaksi, sillä sinne mahtui jätteitä 600 000 kuutiometriä. Alueen raivaus- ja rakennustyöt aloitettiin syksyllä 1984 ja kaatopaikka saatiin kuntoon vuoden 1985 loppuun mennessä. Alueelle rakennettiin ympäröivä tie ja kaatopaikkavesien altaan patopenger. Kaatopaikka-alueen hoitajaksi valittiin vuoden 1986 alusta lukien tarjouskilpailun perusteella Kuljetuspiste O. Stång.

Salpakankaan teollisuusalueelle rakennettiin vuonna 1983 maankaatopaikan yhteyteen umpikaivo- ja sakokaivolietteen vastaanottoasema. Sen käyttöön otto siirtyi kuitenkin lokakuuhun 1984, sillä terveyslautakunta vaati lähialueen asfaltointia. Vastaanottoaseman kautta viemäriverkostoon ja jätevedenpuhdistamolle tulevan lietteen määräksi arvioitiin 10 000 kuutiometriä vuodessa, joka määrä vastaavasti vähenisi kaatopaikkojen kuormituksesta.

Vuoden 1984 aikana olivat käytössä Aikkalan ja Kalliolan kaatopaikat sekä Salpakankaan teollisuusalueella Kankaantien varrella maan- ja lumenkaatopaikat.

Kirjoituksen osa 1 "Vesi-, jätevesi- ja jätehuolto Hollolassa vuoteen 1945" on julkaistu kirjassa "Hollolast ollaaj ja aikoin tullaa", Hollolan kotiseutukirja XVIII. Lahti 2004.

Kirjoituksen osa 2 "Vesi-, jätevesi- ja jätehuolto Hollolassa vuosina 1946–1985" on julkaistu kirjassa "Joka kauvan eliä, se paljon näkie", Hollolan kotiseutukirja XVII. Lahti 2003.

Kirjallisuutta ja muita lähteitä

Hollolan kunnanarkisto

• Hollolan kuntakokouksen, kunnallislautakunnan, kunnanhallituksen sekä vaivaishoito-, köyhäinhoito-, huolto- ja sosiaali- sekä terveydenhoitolautakuntien pöytäkirjat.

Lahden kaupunginarkisto

• Lahden kauppalan yleisen kokouksen ja kauppalanhallituksen pöytäkirjat.

• Hollolan kunnan kunnalliskertomukset vuosina 1956–1985. Hollola 1957–1986.

• Kertomukset Lahden kaupungin kunnallishallinnosta 1906–1945. Lahti 1911–1946.

• Hollolan, Kosken Hl ja Kärkölän kansanterveystyön kuntainliiton toimintakertomukset vuosina 1972–1977. [Monisteita 1973–1978.]

• Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866–1985. Lahden kaupunki. Vammala 1993.

• Halila, A.: Lahden historia. Lahti 1958.

• Heikkinen, A.: Hollolan historia III. Taloudellisen ja kunnallishallinnon murroksen vuosista 1860-luvulta toiseen maailmansotaan sekä katsaus Hollolan historiaan 1940–1970. Hollolan kunta. Lahti 1975.

• Nieminen, K.: Lahden kauppalan historia. Lahti 1920.