Hauhon murre

Oma murre – yhteinen ilomme

Harmittaa että en ole syntynyt hauholaiseksi. Jos kaukaisen naapurikaupungin Akaan sijasta olisin saanut nähdä päivänvalon Hauholla, olisin saanut syntymälahjakseni murteen, jonka oppimiseen tällaiselle muualta tulleelle mikään aika ei riitä. Olen käyttänyt puolet elämästäni oppiakseni tuntemaan hauholaisen puheenparren. Nyt vuosia jatkuneen harrastuksen jälkeen tiedän osaavani suuren määrän hauholaisia murresanoja ja sanontoja, osaan käyttää niitä puhekielessä ja kirjoittaa tekstiä Hauhon murteella. Mutta murteen painotusta, ns. nuottia, tai tonaatiota, kuinka vaan, ei kukaan muu kuin syntyperäinen kunkin murrealueen kansalainen voi oppia.

Olen umpihämäläinen, vaikkakin ilman omaa murretta. Suomenkieltä olen opiskellut lukiokurssien verran, mutta jo lapsena, ennen kouluikää, muistan ihmetelleeni sanojen ja erityisesti nimien merkityksiä. Olen aika herkkähipiäinen siinä suhteessa vieläkin, että tiettyjä sanoja käytetään niiden tarkoittamassa oikeassa yhteydessä. Vaikken miksikään kielipoliisiksi ole ryhtynytkään. Kaikilla sanoilla on oma sävynsä. Ja murre antaa niille vielä lisäväriä.

Murrealueista vähäsen

Suomenkielen murrealueet on pääsääntöisesti jaettu kahteen osaan, länsi – ja itämurteisiin ja ne kumpikin lukuisiin eri alueisiin. Länsimurteisiin kuuluvien hämäläismurteiden alue puolestaan jakautuu neljään osaan ja ne taas kukin tahollaan vielä pienempiin alueisiin. Tuulos ja Hauho kuuluvat selvästi Sydän-Hämeen murrealueeseen ja Lammi Kaakkois-Hämeen alueeseen. Karttoja katsellessa rajat ovat selvät vaikkei niitä maastossa näekään, mutta käytännössä murrerajat ovat hyvinkin häilyviä.
Murrerajan ylityksen sekä Hauhon ja Tuuloksen että Hauhon ja Pälkäneen rajoilla huomaa hyvin, jos sattuu saamaan puheseurakseen jonkun tuuloslaisen tai pälkäneläisen iäkkäämmän henkilön. Pälkäneen puolella on vallitsevana tietynlainen tamperelainen puheenparsi, ja olen joidenkin Pälkäneeseen rajoittuvan Ilmoilan kylän asukkaiden kuullut puhuvan ”tamperelaista nääs.” Tuuloslainen ja lammilainen lyhentää puheessaan sanoja, ja mitä edemmäs kaakon puolella olevia pitäjiä kohti mennään sitä lyhyemmäksi puhe muuttuu. Kun hauholainen käy mettässä niin lammilainen käykin metäs. Aikanaan kun linja-autolla vielä pääsi Hämeenlinnasta Tuuloksen kautta Vihavuoteen, saattoi auton lähtöä odottelevan henkilön puheenparren perusteella päätellä, aikooko matkustaja jäädä autosta Pohjoisten risteyksessä vai jatkoiko matkaa Vihavuotta kohti.

Hauhon murteen erityispiirteistä pikkusen

Hauhon murre on hyvää vauhtia häviämässä. Näin kerroimme kymmenen vuotta sitten ilmestyneen Hauhon murteen sanakirjan esipuheessa. Tässä suhteessa olimme me kirjoittajat onneksi väärässä, sillä samoihin aikoihin alkoi koko maan kattava murrebuumi. Eri pitäjien murresanakirjoja ilmestyi toinen toisensa jälkeen. Murrekilpailuja, seminaareja ja muita tilaisuuksia järjestettiin vähän joka puolella. Kouluissa alettiin hyväksyä murteen käyttö, joka iät ja ajat oli ollut kiellettyä. Omassa kirjahyllyssäni on useita eri murteiden sanakirjoja, katekismuskin kahtena eri murreversiona. Jopa Aku Ankkoja käännetään savonkielelle. Niin että murteiden tulevaisuus saattaa olla turvattu. Mutta silti Hauhon murre voi olla tietyssä vaarassa, sillä se on niin lähellä kirjakieltä ettei puhetta aina murteeksi huomaakaan.

Uhkakuvaksi voidaan kokea uusiosanojen leviäminen sekä suulliseen että kirjalliseen kieleen. Erityisesti englanninkielen sanat tai niiden muunnelmat valtaavat tilaa. Esimerkkinä olkoon vaikkapa netti, lähes jokainen tietää mitä sillä tarkoitetaan. Sama tilanne oli silloin kun ruotsinkieli levisi suomenkieleen. Eikä ollenkaan vähäisimpänä leviäjänä ollut ns. kyökkiruotsin pesiytyminen suomalaisiin ja hämäläisiin koteihin. Sanastomme vilisee alkuperältään ruotsinkielestä jääneitä sanoja. Kaikki me tunnemme kastrullit, taltrikit, kahvelit, henkarit. Tulokkaaksi voidaan määritellä myös pohjoismurteille ominainen väli- l. loisvokaali, joka hyvää vauhtia etenee kolmostietä pitkin kohti Helsinkiä muuttoliikkeen mukana. Se on jonkinverran jäänyt myös hauholaiseen puheeseen. Esimerkkeinä kylymä, näläkä, jalaka, polokimet.

Mitä Hauhon murre kertoo?

Hauhon murretta on oikeastaan aika helppo kuvata. Hauholainen jatkaa sanoja, lisää kirjaimia ja tavuja sinne mihin muut murteet eivät ymmärtäisi sitä tehdä. On ihan selvästi erottuvia tavumuotoja, kuten -oittia, -öittiä, esimerkkeinä sanat sukuloida<sukuloittia, kipinöidä<kipinöittiä. Tai –vuntua, -vyntyä, riehaantua<riehavuntua, häiriintyä<häirivyntyä. Vastaavia keinoja sanojen jatkamiseksi on muitakin. Olen aprikoinut kuvaako tällainen sanojen jatkaminen entisaikojen perihämäläistä luonteenlaatua, joka erityisesti Hauholla on ollut voimissaan ehkä pidempään kuin muualla ja josta on ollut sekä hyötyä että haittaa. Toki näitä muotoja löytyy muistakin murteista, erityisesti Päijänteen länsipuolen kunnista muistona siitä kun hauholaiset kävivät erä- ja kalaretkillä Keski-Suomessa. Joku saattoi jäädä sille tielleen ja vei uudelle kotipaikalleen myös oman murteensa sanoja ja muotoja.

Hauhon "kiälioppia"

Hauhon murteen kielioppi on ihan erityinen. Hauholainen sanoo selvästi ja kirjakielen mukaan minä ja sinä, mutta seuraava persoonapronomini onkin se, oli sitten kysymys henkilöstä tai ei. Ja monikossa mee, tee, hee. Eniten minua aikanaan ihmetytti määrätyissä yhteyksissä minä ja sinä-sanojen käyttö: ”ottakaa minä mukaan”, ”laitetaan sinä takapenkille”. Muuan hiljakkoin tasavuosikymmeniä viettänyt talonemäntä ollessaan hyvin pieni mutta tomera tyttö ei antanut äidin pukea lasta ulosmenoa varten vaan tyttö polki jalkaa ja vaati että ”isä minun pukee”. Ja vielä muuan muisto: Oltiin suurella joukolla koolla Yli-Hauholla eräässä talossa keräämässä paikannimiä ja murresanoja ja muitakin perimätietoja. Poislähtiessä saimme kytiimme erään matkantakalaisen vanhanemännän, joka matkan edetessä sanoi: "Jättäkää minä Takaveräjälle, kävelen siittä kotio". Eräiden verbien taivutus on erikoinen: tehdä, tehin, tehe, tai pukea, pujin, puje jne. Olen oppinut näitä hauskoja ilmaisuja silloin tällöin käyttämäänkin.

Ällän päälle vaiko ärrän?

Sivuuttaa ei mitenkään voi ällää ja ärrää, koska ne aina otetaan esimerkiksi kun murteesta puhutaan. Hämäläismurteissa  ei  d-kirjainta tunneta ollenkaan, vaan se muuttuu joko älläksi tai ärräksi tai jätetään sanan keskeltä kokonaan pois, riippuen siitä, mistä murrealueesta on kysymys. Ns. ällä-alue on kapea kaistale murrekartalla, ja Hauho kuuluu kokonaan ällän käyttäjiin, joita ei kylläkään enää kovin paljon ole. Hauholta löytyy paikannimiä, josta d:n muuttumista älläksi ei huomaakaan eikä moni tiedä, että esim. Hiilenkallion kantasana on hiisi eikä suinkaan hiili tai hiiri. Vihavuoden kylässä, joka perusmuodossaan on Vihavuosi,  genetiivissä  Vihavuoden, on jonkinlainen kahtiajako, kun osa kyläläisistä käyttää sekä kylästä että koskesta muotoa Vihavuori, Vihavuoren. Vihavuosi-sanan genetiivissä löytyy se murteisiin sopimaton d-kirjain, joka ällä-alueella muuntuu älläksi eikä ärräksi. Alueen kupeessa sijaitseva kukkula Vihavuori on asia erikseen, se on karttanimi joka taipuu kuten sana vuori taipuu. Mutta tietenkin kummankin kannan käyttäjä tulee ymmärretyksi.
Tiedän yhden ainoan sotien jälkeen syntyneen hauholaisen, joka halutessaan puhuu oikeata Hauhon murretta oikealla painotuksella. Vanhemmissa ikäluokissa heitä vielä onneksi on olemassa ja haastateltavissa.

Täkäläinen murre on hyvin tavanomaista puhetta, me emme kääntele emmekä vääntele sanoja, minä on aina minä ja sinä on aina sinä eikä mikään mää tai sää. Mutta sitä en koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten pieni, vasta puhumaan oppinut hämäläisten vanhempien ja Hauholla elämänsä alkanut lapsukainen kysyttäessä jotain vastaa kirkkain silmin: en mie tiiä. Näin on tapahtunut omassa perheessä ja tuttavissa.
Sitten joskus vähän kiusaa kun Hauhon murteeseen tyrkytetään sanaa avittaa. Se on muilta murrealueilta tänne pesiytynyt auttaa-sanan vastine, hyvin vanhahtava sana mutta näyttää heränneen uuteen käyttöön. Eräässä historiantutkimuksessa esitetty väite, että hämäläiset aikanaan käyttivät sanaa eli tarkoittaessaan sanaa tai, siis tyttö eli poika, koira eli kissa, ei voi pitää paikkaansa. Tämä muoto tuli hauholaisten tietoon viime sotien jälkeen, kun itäisen murrealueen väki muutti läntiseen Suomeen sotaa pakoon. Se jopa herätti jonkinasteista hilpeyttä, kunnes ymmärrettiin että murre-erosta siinä on kyse. Kyllä Hauholla aina on perheeseen syntynyt tyttö tai poika ja lasten lemmikeiksi on otettu kissa tai koira.

Mitä hyötyä murteesta?

Miksi sitten murre on tärkeä ja mitä siitä hyödymme, sitä voinee kysyä. Ensinnäkin oma murre on iso osa omaa itseä, murre kertoo mistä olen kotoisin. Se kertoo myös sen, että arvostan lähtökohtaani ja juuriani enkä niitä turhaan peittele. Tietenkin on itsestään selvää, että mihin tahansa puhetilanteeseen murteen käyttö ei sovellu, mutta lukuisat ovat ne tilanteet jossa murretta voi käyttää. Taannoin muuan tv-ohjelma herätti sekä iloa että paheksuntaa kun juontaja puhui omaa murrettansa. Hänen valintansa oli murteen käyttö, vaikka tämä henkilö varmaankin olisi pystynyt yleiskieltäkin käyttämään ja pääosin varmaan käyttääkin. Valinnallaan hän ehkä halusi tuoda julki lähtöpaikkansa.

Hauhon murteen sanakirjan ensimmäinen painos ilmestyi 2001 ja kolmas päivitetty painos 2007. Yhteensä on julkisuuteen kirjattuna tuhatkunta hauholaista murresanaa ja niiden muunnosta selityksineen. Sanojen keruu ei suinkaan ole päättynyt, vaan jatkuvasti kirjataan murteeseemme kuuluvia sanoja talteen, selvitetään niiden levinneisyyttä ja tarkoitusta. Kaikista pyritään laatimaan jonkinlainen selitelmä ja esimerkkilause sanojen merkityksen helpottamiseksi. Odotamme yhteydenottoja!

Salme Pohjola

Lähteet:

Seppo Soittila-Salme Pohjola: Mahlottomia jonsei vihlonviimmesiä, Hauhon murteen sanakirja 2001

Lukuisat henkilöhaastattelut