Musiikista (J. Sermilä)
Kun runsaat neljä vuosikymmentä alallaan aktiivisesti toiminut säveltäjä yrittää kirjoittaa jonkinlaista taiteilijan credoa, hän tulee muistelleeksi aikaisempia sanomisiaan, pieniä ohjelmanjulistuksia, joihin on tullut uskoneeksi niitä lausuessaan. Joutuessaan arvioimaan vuosien takaisia sävellyksiään uudelleen, hän kohtaa ehkä arvaamattomia yllätyksiä. Vaikka tiedossa on ollut, että metodit ja esteettiset asenteet ovat hiljalleen muuttuneet, muutoksen mittavuus saattaa olla hämmästyttävä. Ja kuitenkin, kaikessa tuntuu vallitsevan selkeä johdonmukaisuus. Tietysti asiaan paneutunut musikologi pystyisi osoittamaan säveltäjän musiikissa esiintyvät lainalaisuudet melko objektiivisesti jo pienenkin aikavälin antamissa kehyksissä – säveltäjä on kiintynyt viimeisimpiin aikaansaannoksiinsa, joissa saattaa esiintyä aikaisempaan verrattuna yllättäviä piirteitä.
En tällä väitä, että olisin jotenkin ajautunut tekemään musiikkia, joka olisi menneitten vuosien näkemysten vastaisia. Erilaiset, joskus hyvinkin keskeisellä merkityksellä varautuneet vaikutteet tuntuvat vain sulautuneen yhdeksi vuolaaksi virraksi.
Mitä nämä vaikutteet omassa tapauksessani ovat? Koska olen toiminut jazzmuusikkona, kohdallani usein mainitaan jazzvaikutteet. Kukaan ei kuitenkaan ole ilmaissut, missä nämä vaikutteet ilmenevät. En ole koskaan ollut kiinnostunut jazzin säveltämisestä, vaan nimenomaan sen soittamisesta. Jos sävellyksissäni on jotain jazziin viittaavaa, luulisin sen ilmenevän musiikkifilosofian puolella, ei itse musiikissa. Tällainen tekijä saattaa olla luottamus intuitioon, mieltymys improvisatorisiin tehoihin, mutta ei ehkä sittenkään jazzillisessa mielessä, vaan lähinnä Vinko Globokarin ajatusten mukaisena kollektiivisena tapahtumana.
Varhaiset kotijumalat Claude Debussy ja ennen kaikkea Edgard Varèse ovat aivan varmasti mukana vaikutteiden vuossa. Jälkimmäisen lanseeraama käsite organisoitu ääni sekä hänen edellytyksensä musiikin syntymisestä maagisena tapahtumana olivat minulle jollakin tavalla selviöitä jo ennen, kuin tutustuin näihin ajatuksiin. Tästä luonnollisesti seuraa, että elektroakustisen musiikin pariin lähdin heti, kun siihen avautui mahdollisuus.
Amerikkalaisesta minimalismista kiinnostuin varsin varhain, mutta sen vaikutus omiin sävellyksiini alkoi ilmetä melko myöhään. Repetitiotekniikan modofiointi on avannut rytmisiä mahdollisuuksia, joita alkoi kuulua musiikissani 1980-luvun alkupuolella – kiihtyvässä määrässä 1990-luvulla.
Kaikesta tästä seuraa, että olen vierastanut tiukkoja systeemejä. En väitä pystyneeni säveltämään pelkän intuition varassa. Käytössä on koko ajan ollut pieniä vaihtelevia metodeja renessanssimusiikin isorytmiikasta digitaalisiin sattumalukulaskelmiin. Pääpyrkimyksenä on ollut tietty intensiteetti, ei niinkään kompleksisuus. Toisaalta en ole ainakaan tietoisesti pyrkinyt mihinkään uusyksinkertaisuuteen. Mullistavimmalta muutokselta varhaisten ja nykyisten teosten välillä taitaa olla karskin dissonoivuuden ja voimankäytön vaihtuminen yhä lyyrisempään, usein myös dynamiikaltaan hiljaiseen sointikuvaan. Samalla kamarimusiikin osuus tuotannossani on saanut vallitsevan sijan.