Elisabet Laurila

Häme-Wikistä
Versio hetkellä 5. maaliskuuta 2013 kello 11.59 – tehnyt Admin (keskustelu | muokkaukset) (yksi versio)

Kirjailija Elisabet Laurila (1913-2004) syntyi Tuuloksen pitäjän Juttilan kylässä, jossa hänen vanhemmillaan oli maatalo. Hänen isänsä oli Juho Jalmari Laurila (1879-1959) Ja Hilja Vevika o.s. Kauppila (1882-1929). Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Elisabet oli toiseksi nuorin. Perheen äiti kuoli Elisabetin ollessa teini-ikäinen, ja kuoleman teema tuli tavalla tai toisella hänen teoksiinsa. Elisabet Laurila sisarineen kävi koulua Hämeenlinnassa, jossa heillä oli koulukortteeri.

Kodit

Vuonna 1911 rakennettu Laurilan päärakennus Juttilassa oli Elisabet Laurilan koti, jossa hän vietti myös koulunsa keskeyttämisen jälkeiset vuodet 1932-1939. Hänestä kasvoi kuitenkin itsenäinen nainen, joka uskalsi lähteä pois turvallisesta kotitalosta ja maalaisympyröistä ensin Helsinkiin ja myöhemmin Pariisiin asti. Juttilan kotiin hän palasi keräämään voimia. 1930-luvun lopulla Elisabet ja hänen sisarensa Eeva pitivät täysihoitolaa Rouvi-Alhaisten 300 vuotta vanhan tilan päärakennuksessa. Rouvi-Alhaisten täysihoitolassa Elisabet tapasi Jarl Hellemanin, jonka kanssa hän seurusteli vuoteen 1944 asti. He muuttivat Helsinkiin, ja Hellemanit saivat viettää sotavuosia Tuuloksessa.

Talvisota lopetti täysihoitolan pidon, ja sodan jälkeen taloon sijoitettiin siirtokarjalaisväkeä. Rouvi-Alhaisten hirret käytettiin vuonna 1967 Elisabet Laurilan ateljeetaloon Juttilan Kyläkallion juurelle, josta oli näkymä Laurinkalliolle ja vanhaan kotitaloon. Talo on tällä hetkellä tyhjillään ja huonossa kunnossa, mutta sen viereiseen kallioon on yhä pultattuna Elisabetin ja Schreterin muistolaatta.

Helsingissä Elisabet Laurila toimi oikolukijana Ajan suunta-lehdessä ja yritti jatkaa omaa kirjailijantyötään työn ja sodan keskellä. Elämä Helsingissä oli boheemia seurustelua luovien ihmisten kanssa. Elisabet myös matkusteli paljon. Vuonna 1949 toteutui hänen kauan haaveilemansa matka Pariisiin. Siellä hän tapasi toisen taiteilijan, taidemaalari Zygmunt Schreterin, josta tuli hänen elämänkumppaninsa tämän vuonna 1978 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Elisabet muutti taiteilijan ateljeehen, mutta kesäisin he matkustivat Tuulokseen. Hämeenlinnan taidemuseoon lahjoitettiin vuonna 1985 yksi Schreterin taulu.

Tie kirjailijaksi

Elisabet Laurila päätti jo nuorena tulevansa kirjailijaksi. Laurila opiskeli kirjoittamista Nuoren Voiman Liiton avustuksella. Lauri Viljanen tutustutti nuoren kirjailijanalun Tulenkantajien runoilijoihin Elina Vaaraan ja Katri Valaan sekä myös Olavi Paavolaiseen, jotka vaikuttivat häneen kirjailijana. Laurila piti itseään enemmän lyyrikkona kuin prosaistina, vaikka hän kirjoitti myös novelleja (Kesäyö 1955, Unohtumaton kuukausi 1975) ja romaaneja (Johanna 1944, Hillitön sydän 1946, lastenromaani Pikku Kristiina 1960). Hänen ensiesiintymisensä runoilijana tapahtui vuonna 1945 WSOY:n Nuoret runoilijat -antologiassa. Häneltä ilmestyi runoteoksia: Aurinkoniitty 1945, Aurinko laskee vuorille 1948, Yön juhla 1963, Elisabetin runoja 1972, Kootut runot 1978 ja lastenrunoja Kellokirja. Hän kirjoitti myös lukuisia lehtiartikkeleita ja käänsi suomeksi kaunokirjallisuutta.

Elisabetin laulut

Elisabet Laurilan tekstejä on säveltänyt Tauno Marttinen (1970-luvulla Viisi laulusarjaa Elisabet Laurilan runoihin; Elisabetin lauluja I-V ja 1996 Kokoelma joululauluja pianon säestyksellä, jossa on Laurilan runo On jouluilta).

Lähteet

Sinikka Häppölä: Elisabet Laurila, Unohdettu unohtumaton. Tampere 2008. ISBN 978-952-464-808-0