Ero sivun ”Nastolan vankileiristä nähtyä ja kuultua” versioiden välillä

Häme-Wikistä
imported>Villähteen pojat
p (Suojasi sivun Nastolan vankileiristä nähtyä ja kuultua ([Muokkaus=Suojaa ei-tekijöiltä] (ikuinen) [Siirto=Suojaa ei-tekijöiltä] (ikuinen)))
Ei muokkausyhteenvetoa
 
Rivi 16: Rivi 16:


[[Luokka:Muistelmat]]
[[Luokka:Muistelmat]]
[[Luokka:Nastola]]
[[Luokka:Nastola]][[Category:Päijät-Häme-wiki]]

Nykyinen versio 12. maaliskuuta 2023 kello 10.40

Erpo Lindgren, Villähteen pojat

Nastolan nykyisen peruskoulun paikalla oli sodan aikana vankileiri, jota ympäröivät tiuhat piikkilanka-aidat. Siellä oli venäläisten sotavankien joukko odottamassa sodan päättymistä.

Sotavangi kävivät taloissa auttamassa maatöissä. Heidän joukossaan oli monen alan ammattimiehiä, jopa lääkäreitä, mutta yleensä heidän annettiin tehdä vain hanttihommia.

Vangit tulivat töihin mielellään he saivat taloissa parempaa ruokaa. Vankileirien olosuhteet olivat epäinhimilliset ja surkeat, ja ruokaa vähän ja sekin ala-arvoista. Aikuiselle miehelle täysin riittämätöntä. Jos meni kaivelemaan tunkiolta lisäruokaa, saattoi saada kuulan kalloonsa. Villähteeltäkin oli muutama mies kuulusteltavana väärinkäytöksistä, mutta niistä asioista on vaiettu ja ollaan vieläkin hiljaa.

Isompi tapaus oli se, kun 200 sotavankia paleltui kuoliaaksi rautatievaunuihin. Vaunut oli siirretty sivuraiteille ja unohdettu vangit kokonaan.

Kerran vankileirin loppuaikoina seurattiin vankien kuljettamista kuorma-autoilla. Vangeilla oli sukset jalassa, autojen perässä ehkä neljä pitkää köyttä kussakin, vankeja pitkät jonot pitäen köysistä kiinni. Alkupäässä jonkun vangin kädestä köysi kirposi, ja seurauksena täysi mylläkkä, sekainen kasa vankeja ja useita heistä loukkaantui rytäkässä. Autoilla oli älytön vauhti, ei siinä varottu eikä varrottu. Samalla konstilla kuljetettiin myös suomalaisia joukkoja, mutta ehkä oltiin paljon varovaisempia ettei onnettomuuksia olisi tapahtunut.

Erstan kartanon muonamiesten mökit olivat täynnä evakkoperheitä Karjalasta ja myös Inkeristä. Suomen valtio oli pakkotilanteessa, kun Neuvostoliitto vaati palauttamaan kaikki inkeriläiset takaisin. Osa heistä pääsi pakoon onnella tai hyvillä jatkoyhteyksillä, jotkut jopa Ruotsiin asti. Viimeisinä päivinä meilläkin oli yksitoista ihmistä piilossa pehtoorin talon salissa. Uno Bask oli tietoinen asiasta ja hyväksyi piilottelemisen. Jonkun aikaa tilanne jatkui, mutta sitten Baskille tuli puhelinsoitto, ettei ihmisiä voi enää piilotella. Joku oli antanut ilmi, ja oli ikävää katsella, kun heidät vietiin pois. Olimme jo ehtineet ystävystyä, me lapset varsinkin.

Olin silloin seitsemän vuoden ikäinen, muistan tilanteen hyvin. Asiasta myös keskustelimme vanhempien kanssa jälkeenpäin.