Laskiaisen viettoa Hauholla

Minulla on kirjahyllyssäni koko ikäni kestäneen keräilyn ansiosta paljon aarteita, ei mitään inkunaabeleita, mutta tavallisia vanhoja. Eniten näistä aarteista käytän Kustaa Vilkunan teosta Vuotuinen ajantieto, jota sanon arkeni raamatuksi ja josta ammennan kerta kerran jälkeen paljon. Ei niinkään hauholaista perimätietoa, valitettavasti, mutta kun sitten kyselee hauholaisilta kulloisestakin asiasta, niin pääsee kyllä rattaille siitä, kuinka Hauholla on kulloinkin tehty ja menetelty. Siitä ei kyllä saa ainoata totuutta, sillä jos Roineentakana tehtiin joku asia näin ja näin, niin Yli-Hauholla tai Eteläisissä asia oli ihan toisin. Saman ilmiön huomasimme myös Hauhon kieltä, siis murretta, kerätessämme, esim. Mustilassa joku paljon käytetty sana oli jo kirkolla tuntematon.

Vilkunan rinnalla käytän hauholaista kirjaa, joka on tehty 1920-luvulla, jolloin Helsingin yliopiston opettajat ja oppilaat viettivät paljon aikaa kahdessa Hauhon kylässä, nimittäin Hyömäessä ja Miehoilassa. Se oli Helsingin yliopiston kansatieteellisen arkiston ryhmä, joka tonki perusteellisesti kaiken, mitä ja miten niissä kylissä tehtiin, kuinka vietettiin juhlia, kuinka kudottiin sukkia, kuinka kalastettiin. Tästä tutkimustuloksesta painettiin v. 1934 kirja, jonka tylsä nimi on Kansatieteellinen arkisto I, mutta jonka me tunnemme nimellä Vanhaa Hauhoa. Kirjassa on kuvaliite, jonka esittämiä ihmisiä ei kirjassa esitelty, mutta minulla oli onni mukanani, kun Hyömäestä Heki-Akun viimeinen silloin elossa ollut tytär Aune Susanna oli vielä hyväkuntoinen. Kerran vieraillessaan meillä hän katseli kirjaa ja pyysin häntä tunnistamaan kuvissa olevia ihmisiä, ja Aunehan tunsi kaikki. Itseäni harmittaa ihan hirveästi, kun en älynnyt tehdä samaa konstia Hääsin Väinön kanssa silloin, kun Koivukodossa asusteleva Väinö Ylhäinen vielä näki. Hän olisi varmasti tuntenut Miehoilan väet. Saatte katsella näitä kirjoja, jollakulla saattaa nämä ollakin.

Totta kai hyllyssäni on myös oikea Iso Kirja, rippiraamattu, vihkiraamattu ja useita Tomajalta Pohjoloiden isovanhempien jäljiltä talteen korjaamiani raamattuja eri ajoilta. Niitä lueskelen varsinkin silloin, kun olen käynyt kirkossa ja kuunnellut siellä päivän tekstit ja vertailen sitten sitä, kuinka kyseinen teksti on kulloinkin kuulunut, millaiseksi muuttunut. Ja pähkäilen sitä, että miksi pitää kaikki vanha muuttaa niin, ettei kirkossakaan uskalla enää veisata ulkomuistista.

Kaikista näistä saatatte päätellä, että olen takapäin katseleva ihminen, ettekä ollenkaan ole väärässä. Minä en osaa ns. visioida, arvioida tulevaisuutta. Yritän vain sopeutua kaikkiin muutoksiin, joihin törmää joka päivä. Useimmiten epäonnistun. Mutta minun piti puhumani teille laskiaisen vietosta Hauholla eikä omasta kirjahyllystäni. Halusin vain kertoa, mistä olen tietoni ja mielikuvani kerännyt, kirjallisuudesta ja ihmisten kanssa käymistäni keskusteluista. Omia kokemuksia ei minulla ole, sillä olen elänyt kutakuinkin karun lapsuuden 30-luvulla ja sota-aikana, niin kuin moni meistä, eikä ole nuoruuden kokemuksia Hauholta eikä muistakaan pitäjistä.

Ajan jaossa kirkkopyhä laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä, aikaisintaan 8. päivänä helmikuuta ja myöhäisintään 7. päivänä maaliskuuta. Pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina, josta siis lasketaan seitsemän viikkoa takaisinpäin, jotta päästään laskiaiseen. Kevätpäiväntasaus on joka vuosi samaan aikaan, maaliskuun 20. tai 21. päivänä, mutta täysikuun aika vaihtelee. Muistetaan, että viime vuonna oli myöhäinen pääsiäinen, vain viikkoa ennen vappua, ja laskiainen maaliskuun 6. päivänä. Tänä vuonna laskiaissunnuntai oli viime pyhänä 19.2. ja pääsiäinen sitten seitsemän viikon päästä huhtikuun 8. päivänä. Tämä pääsiäisajan määritelmä on jo kaukaa historiasta, jo 100-luvulla sen ajasta kovastikin kiisteltiin ja kauan. Nikean kirkolliskokouksessa v. 325 ratkaistiin pääsiäisen ajan määrittely sellaiseksi kuin se nyt on. Nikea on tämän ajan ihmiselle tuttu ainakin uskontunnustuksesta, joka ajoittain kirkossa luetaan Nikean v. 325 vahvistetun kaavan mukaan. Pääsiäinen on siis kaikkien liikkuvien juhlapyhien napa, se määrää laskiaisen, palmusunnuntain, helatorstain ja helluntain ja myös kolminaisuuden sunnuntaiden ajat. Mitä nyt välillä oli työmarkkinaosapuolten vaatimuksesta loppiainen ja helatorstai parinkymmenen vuoden ajan vähän kadoksissa, siis eri paikassa kuin allakka olisi määrännyt. Ja toinen helluntaipäivä jäi sille tielleen niin kuin kaikki muistamme. Kauppa ja teollisuus ja työntekijäjärjestöt hakivat täysiä viikkoja, joita ei esim. helatorstai rikkonut.

Mutta oli laskiainen sitten aikainen tai myöhäinen, se on kansanperinteessä ollut hyvin tärkeä. varsinaista laskiaista vietetään laskiaissunnuntaita seuraavana tiistaina, josta katolisuuden aikana alkoi pääsiäistä edeltävä paaston aika. On sanottu, että laskiaisen nimi suomen kielessä tulee paastoon laskeutumisesta ja pääsiäisen nimi puolestaan paastosta pääsemisestä. Laskiainen on aikanaan ollut eräänlainen vuotuistyön raja samalla tavalla kuin kekri, johon päättyivät vuotuiseen sadon talteen saamiseen liittyvät työt ja siirryttiin sisätöihin. Laskiainen tavallaan lopetti sisätyöt ja alettiin valmistautua uuteen satokauteen. Siis erillään kirkosta ja hengellisestä perinnöstä.

Laskiainen on koonnut itseensä uskomattoman määrän erilaisia tapoja, menoja, uskomuksia, enteitä ja taikoja. Suurin osa näistä uskomuksista perustui naisten töihin, mitä silloin teki tai jätti tekemättä kohdistui joko naisten käsitöiden raaka-aineisiin, kuten pellavaan, hamppuun ja villaan, tai karjanhoitoon ja pihan hyötykasveihin, nauriiseen, herneeseen ja papuun, joiden kylvö ja hoito on kuulunut lähinnä naisille.

Kehruut oli saatava päätökseen mieluimmin laskiaiseen mennessä. Siihen oli ihan käytännön syykin, sillä päivän pidentyessä alkoi kankaiden kutominen, joka vaati enemmän valoa. Mutta: kehrääminen oli mitä vahingollisinta, sillä seurauksena oli, että kesällä lampaat sairastuivat pyörötautiin, lehmät loukkasivat jalkansa, käärmeet ja kärpäset ahdistelivat, ukkonen iski, myrsky repi kattoja ym. Apukeinoksi keksittiin, että jos rukit ja värttinät sitoi yhteen ja peitteli pitkävillaisilla vällyillä, niin lampaat pysyivät katraassa ja villa kasvoi hyvin ja hyvää. Kotiaskareet lopetettiin varhain iltapäivällä, jotta työt olisivat koko vuoden ajan joutuneet hyvin. Jota varhemmin lehmät juotettiin ja ruokittiin, sitä varhemmin suvella tulivat metsästä kotiin eivätkä jääneet laidunmaillensa metsään yöksi. Saunaan mentiin päivännäöllä, miehet ja naiset kilvan. Jos miehet ehtivät sinne saunaan ensin, tuli sonnivasikoita, jos naiset, niin saatiin lehmäisiä. Saunassa ei puhuttu, jotta suvella saatiin olla hyönteisiltä rauhassa. Näin kertoo Kustaa Vilkuna entisajoista.

Laskiaisena syötiin rasvaista ruokaa, keitetiin siansorkista ja herneistä tai pavuista rokkaa, syötiin juustoja, lämmitettiin rasvamakkaroita. Perunaa ei saanut syödä, sillä jos söi perunoita laskiaisena, tuli ihmiseen paiseita. Ruokaa piti olla paljon, eikä pöytää tyhjennetty koko päivänä. Mitä enemmän rasva kiilsi sormissa ja suupielissä, sitä paremmin siat lihoivat, lehmät kesällä lypsivät, sitä enemmän emännät kirnusivat voita ja palvasivat sianlihaa. Runsauden kuviteltiin tällä tavoin jatkuvan koko vuoden. Sormia ei nuoltu eikä suupieliä pyyhitty.

Pellava oli laskiaisena tärkeä ennustusten kohde. Lattia lakaistiin moneen kertaan ja rikat vietiin kauas, jotta pellavapelto olisi pysynyt puhtaana ja kasvanut pitkää vartta. Naiset pukivat puhtaan paidan päälleen ja pukeutuivat muutoinkin valkoisiin, sukivat tiheään hiuksiaan, jotta pellavan kuidut olisivat valkeita ja pehmeitä. Mäkeä laskettiin tyhjillä kuontalolaudoilla (Hauholla tunnetaan sana ”tutti”, rukin osa, johon tappurat tai siis ne kehrättävät villat ja pellavat kiinnitettiin) ja huudettiin pitkiä pellavia. Illemmalla nuori väki alkoi hyvinkin hurjan mäenlaskun, jolloin kaikin huudettiin kotitaloon pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, nauriita kuin lautasia, räätiköitä kuin nurkanpäitä. Tytöt laskettelivat tukka hajallaan. Ja jota pidemmälle kelkka lipui, sitä pidempiä olivat pellavat. Tällä mäenlaskulla ei ole siteitä katoliseen paastonalkamisjuhlaan, vaan se on vanhastaan kuulunut ikivanhaan työnjuhlaan, pitkän vuotuistyön viimeiseen päivään, jolloin naiset lopettivat pellavan, hamppujen ja villojen muokkaamisen ja kehräämisen langoiksi ja alkoivat kankaankutomisen.

Laskiaiseen liittyi myös erinäisiä kieltoja. Teräaseiden, kuten kirveiden, naulojen, neulojen yms. käsittely ja yleensä kaikenlainen paukuttelu ja kolistelu olivat kiellettyjä, samoin muut raskaammat arkityöt, kuten heinäsuovan avaaminen, lankojen peseminen ym. Näistäkin naisten työala sai rangaistuksen myöhemmin kesällä. Laskiaiseen on myös liittynyt remuisia rekiretkiä etenkin Etelä-Suomessa, ja jäälle rakennettiin hullut hevoset ja huijankelkat, joissa saatiin kovaa kyytiä huimaukseen ja pyörtymiseen saakka.

Laskiaista on aina vietetty ilman aattoa ja ilman runtua, sitä luonnehtii sanonta ”lyhyt ja leveä kuin laskiainen”. Kohokohta sattui iltapäivään: ”Aatto joulusta paras, iltapuoli laskiaista.”

Kun tätä kirjaa uudelleen ja uudelleen selailee ja lukee, on tullut mieleen, että Vilkuna taisi keruuretkillään ohittaa tämän seudun kokonaan, koska minkäänlaisia viitteitä kirjasta ei ole silmiin osunut hauholaisesta tai edes hämäläisestä perimätiedosta.

Tämän esityksen alussa mainitsin yhtenä kirja-aarteistani Vanhan Hauhon. Siihen on tallennettu havaintoja tutkituissa kylissä, siis Hyömäessä ja Miehoilassa, tavatuista laskiaisperinteistä. Tärkeimpänä laskiaisperinteenä mainitaan mäenlasku, johon etupäässä lapset osallistuivat. Mäenlasku laskiaisena lienee ainut meidän päiviimme saakka säilynyt perinne, ja miksei myös se hernerokka. Näyttää tuo viereinen raittikahvilakin laskiaisena tarjoavan hernekeittoa, vaikkei siinä varmaankaan enää ole siansorkkia mukana. Ja perhepäivähoitajat yhtä hyvin kuin päiväkodin hoitajat lapsineen tulevat raitilla vastaan pulkkia perässään vetäen, ovat menossa urheilukentän mäkeen tai Mikonheikinahteelle mäkeä laskemaan.

Mutta lisää vanhaa tietoa Hauholta: Jo heti puolenyön jälkeen lapset lähtivät kulkemaan pitkin kylää ja ”mettäkyliäkin” helisevien kellojen kanssa huudellen ”pitkiä pellavia”. Miehoilaiset huusivat pitkin päivää: ”pitkiä pellavia Miehoilaan, tappuroita Torvoilaan”, ja torvoilaiset päinvastoin. Historiallinen totuus on se, että näillä kahdella kylällä oli alituiseen epäsopua ja rajariitoja, noituuttakin, joka kaikki perustuu siihen, kun Vitsiälän kylän ihmiset päättivät perustaa itselleen kalastajakylän keskelle Miehoilan kylää Ison-Roineen rantamille, eivätkä miehoilalaiset ollenkaan tykänneet siitä. Onneksi se kaikki on mennyttä eikä siellä Roineentakana olla sen riitaisempia kuin muuallakaan.

Näitä mäkeä laskettaessa käytettyjä loruja on muitakin kuin edellä sanottu roineentakalaisten käyttämä. Tunnetaan mm.: ”pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, lautasen kokoisia nauriita” tai ”pitkiä pellavia, hienoja aivinoita, leveitä lanttuja, nauriita kuin nurkanpäitä”, ja edelleen ”pitkiä pellavia, hienoja hamppuja, isännälle iso maha, emännälle perä leveä”. Kun näitä haeskelin hakuohjelmista, niin hakusanalla ”emännälle perä leveä” päädyin ortodoksien virpomaloruihin. Ikinä ennen en ole törmännyt tällaiseen hyvinkin maalliseen virpomistoivotukseen. Niissähän on pikemminkin toivoteltu siunausta ja terveyttä-tuoreutta. Kaikista näistä asioista näkee, kuinka rikas Suomen perinnekulttuuri on. Aina kun löytää jotain uutta erityisesti tältä omalta paikkakunnalta, ilahtuu ihan hirveästi.

Aikuiset saattoivat osallistua mäenlaskuun illalla. Aamupäivällä tehtiin jotakin välttämättömiä töitä, mutta kehrätä ei saanut, sillä siitä menivät kanat ja lampaat pyörälle päästään, niin kuin Vilkunakin kertoo. Jos laskiaisena veisteltiin jotakin, rupesivat lehmät ontumaan. Ei saanut taittaa päretikkujakaan, sillä jos niin teki, taittoivat elikot kesällä jalkansa.

Laskiaisena syötiin hernerokkaa päivälliseksi, ja siihen pantiin herneitten lisäksi siansorkkia. Siansorkkien luut vietiin sellaiseen paikkaan, missä siat kesällä kävivät laitumella, silloin ne eivät menneet kauemmaksi luvattomille alueille. Tämä tieto on ajalta, jolloin siat laidunsivat pitkin pihoja ja kyliä, jopa Hauhon kirkkopihan hautausmaalla. Siansorkkaa ei saanut veitsellä kalvaa.

Meidän polveamme edeltävän polven aikana sattui Alvettulassa muuan laskiaiseen liittyvä asia, jonka kuulin tiukatessani kotona Erkiltä hänen lapsuutensa aikaisia laskiaisjuttuja. Nuorilla oli tapana laskea Männistömäeltä, siis siitä koulun kohdalta maantietä pitkin alas kohti Väinölänlahtea. Siinä oli ja on ihan alhaalla tienhaara, nykyinen Väinöläntie, aikaisemmin sitä sanottiin Niementieksi, koska se vei ja vie Niemenkulmalle Lakkianrantaan. Nuorilla oli lasketteluvälineenään hevosen reki, ja nuoria oli kyydissä paljon. He saivat rekensä jotenkuten siinä kovassa vauhdissa kääntymään Niementielle, mutta eivät kokonaan ja niin reki meni kovaa vauhtia ja osui tien varressa olevan myllärin talon seinään. Loukkaantumisista ei Erkki ollut kuullut puhuttavan, mutta myllärin talossa sisällä kolisi, niin että kello putosi seinältä.

Mustilassa laskettiin myös mäkeä koko joukolla. Soittilassa oli vanha kaunis hienosti tehty kirkkoreki, jota nuoret himoitsivat laskuvälineekseen, mutta sitä ei annettu heille, vaan mäenlaskijat joutuivat tyytymään tavalliseen rekeen. Ja varmaan tämä reellä laskiaista laskeminen oli tapana muissakin kylissä.

Ja mahdottoman mielelläni kerron tähän lopuksi paljon nuoremman tapahtuman 1970-luvun alkuvuosilta täällä kirkonkylällä. Punnanmäen asuntoaluetta oli juuri alettu rakentaa, meidän perhe oli ensimmäisiä asujia siellä Kellarikujalla. Oli Maulat, Tammiset ja Olkkolat tien toisella puolella ja Hyytiät meidän lisäksemme täällä toisella puolella. Martti Hyytiä oli kekseliäs mies, on tietysti vieläkin, meillä oli kolme lasta ja Hyytiällä kaksi. Ihan varmasti en muista, ketä kaikkia oli mukana, mutta varmasti oli Rehdin Timo ja Tammisen Tero, jotka ehtivät joka paikkaan. On minulla siitä muutama valokuvakin, mutten tunnistanut muita kuin Martin, siis Hyytiän. Markkulat taisivat jo asua siinä viereisessä rivitalossa, mutta en muista, olivatko Markkulan lapset riennossa mukana. Siis aikamoinen joukko lapsia ja aikuisia. Martti Hyytiä toi kotoansa Tuuloksesta kirkkoreen, ja sitten oli tavallisia rattikelkkoja vähän joka perheessä. Punnanmäentietä ei silloin vielä ollut, vaan ainoastaan tie ylös kunnalliskodille. Kiskottiin kirkkoreki ihan sinne mäen päälle, ja paloaseman risteykseen vietiin myrskylyhty, jonka suojalasit oli värjätty punaisiksi ja vihreiksi ja kynttilä palamaan tähän omatekoiseen liikennevaloon. Kun punainen paloi, oli kirkkoreki tulossa alas, ja rekeä ylöspäin hinatessa käännettiin vihreä puoli näkyviin. Koska Punnanmäentietä ei silloin vielä ollut, liikennettä ei ollut kovin paljon. Paistettiin makkaroita nykyisen palokuntamuseon edessä. Tällä tempauksella päästiin jopa lehteen, kun Keijo Haapavuori oli niihin aikoihin Hauholla Keski-Hämeen kirjeenvaihtajana ja asui viereisessä juuri valmistuneessa rivitalossa. Mäenlasku päättyi siihen, kun ajettiin koko kuorma ojaan. Yhdessä kovasti toivottiin, että ensi vuonna uudelleen, mutta se jäi ainoaksi ja viimeiseksi kerraksi eikä sille kulmalle muutakaan yhteistoimintaa saatu järjestettyä.

Tällaisia juttuja sain kootuksi tätä tilaisuutta varten. Jos joku tietää ja muistaa omasta nuoruudestaan toisenlaisia asioita laskiaisesta, niin murreyhdistys, joka on tehtäväkseen ottanut hauholaisen perinteen keräämisen, olisi mielissään. Tällainen toiminta on parasta mahdollista menneisyyden tallentamista. Mitä me tietäisimme satojen vuosien takaisista asioista, ellei niitä olisi aikanaan kerrottu nuoremmille polville. Ei kaikkia asioita ennen vanhaan kirjattu mihinkään ylös niin kuin nykyisin tehdään.

Teksti: Salme Pohjola