Muisto Hyömäestä: kun isä lähti Ameriikkaan

Kun isä lähti Ameriikkaan

Synnyinseutuni oli vanha taaja hämäläiskylä [Hyömäki], jossa noin 10 hehtaarin alueelle oli ahdettu 19 maatilan, kahden kyläkauppiaan ja 35 itsellisen kaikki rakennukset, paitsi ei niittylatoja. Itsellismiehet kävivät maatalous- ja metsätöissä, tukinuitolla ja talollisten korpia kuokkimassa. Oli siellä pari suutariakin, kolme naisompelijaa ja muutama rakennusmies, jotka talvisin tekivät puusepän töitä, kuten akkunoita, ovia, huonekaluja, ruumisarkkuja ja astioita, jos sattui sellaisia töitä löytymään. Useinkin rakennusmies oli talvisin 2–3 kuukautta työttömänä.

Kun perheeseemme syntyi toinenkin lapsi, ja työnsaanti oli huonoa, päätti isäni lähteä Ameriikkaan taaloja tienaamaan. Olin silloin 3-vuotias. Lapsuuskodistani siltä ajalta muistan vain, että lattialla oli usein höylänlastuja. Vaari ja mummo asuivat aivan naapurissa, mutta en muista koskaan olleeni kummankaan sylissä. Kun mummo kuoli, niin äiti vei minut sylissään katsomaan hänen laudalla lepäävää ruumistaan. Se oli kevät 1910, kun isä möi pienen talomme. Melkein kaikilla itsellisillä oli vain kahden huoneen mökki ja niistäkin toinen oli useinkin talven kylmillään. Ei kai ollut varaa ostaa tarpeeksi puita. Ahdastahan se oli, varsinkin suuren perheen yhdessä huoneessa asua, mutta silloin olikin tapana sanoa: ”Kyllä hyvä sopu tilaa tekee ja rakkaus vällyjä levittää.”

Lieneekö meillä ollut alun perin tarkoitus lähteä koko perhe yhtaikaa? Hämeenlinnasta lähdimme matkaan junassa, mutta jäimme pois Riihimäessä ja jäimme sinne asumaan joksikin aikaa. Ehkäpä isä oli jo lähtiessämme kuullut huonoja uutisia Amerikankin työtilanteesta ja alkoi odotella tarkempia tietoja siellä asuvilta sukulaisilta. Hän lieneekin saanut kirjeen, jossa kehotettiin siirtämään lähtöään vuodella. Niinpä jonkin ajan kuluttua matkustimme junalla takaisin Hämeenlinnaan ja sieltä laivalla Valkeakoskeen, jossa oli tiedossa jotain työtä tehtaassa. En tiedä, mitä työtä se oli, olisiko ollut paperipuun kuorintaa. Muistelen kuulleeni isän sanovan äidille, että siellä vanhat tekijät sortavat tulokkaita, joille aina sattuu isompitöiset pienten pöllien pinot. Asuimme kanavan alapuolella, järven rannassa Nurmisen talossa. Siinä oli kaksi kamaria ja keittiö. Me asuimme toisessa kamarissa ja Nurmiska toisessa. Keittiö oli kai yhteisessä käytössä. Nurminen itse oli matkustanut Ameriikkaan rahaa hankkimaan. Rouva piti lapsista, vaikkei hällä itsellään vielä silloin tainnut olla lasta. Minut hän usein huuteli omalle puolelleen maistelemaan jotain hyvää, piparkakkuja, marjamehua tai sosetta. Talossa oli laituri ja vene rannassa. Iltaisin ja sunnuntaisin minä 3-vuotias kävin jo opettelemassa onkimista isän kanssa. Järvellä höyrysi usein sekä hinaaja että matkustajalaivoja. Joskus menimme kanavalle katselemaan, kuinka lossit suljettiin ja avattiin vuoron perään ja laivoja meni siitä alas ja ylöspäin. Laivojen nimistä jäi mieleen ainakin Vanaja, Vellamo ja Veijo. Isä ei siellä tehtaalla kauan viihtynyt vaan lähti pois kun pääsi rakennustyöhön. Hän taisi olla rakentamassa Valkeakosken lähistössä sitä maatilan päärakennustakin, jonka yhdessä kamarissa asuimme jonkun kuukauden ajan lähdettyämme Valkeakoskesta talvella 1911.

Isä oli saanut hyviä uutisia Ameriikasta ja alkoi kiireesti touhuta lähtöpapereita kuntoon. Siinä hötäkässä on kai vahingossa tullut hänen ulkomaanmatkapassiinsakin syntymäpaikaksi Sääksmäki, vaikka se on Hauho. Seitsemäs päivä huhtikuuta, aamulla aikaiseen hän sitte lähti hevoskyydissä Lempäälään ja sieltä junalla Hämeenlinnaan passiaan noutamaan kuvernöörinvirastosta. Seuraavana päivä se passi on jo leimattu Hangon poliisikamarissa. Oli siinä tullut mutkiakin matkaan. Se Cunard-linjan nelipiippuinen iso laiva, jolla piti jatkaa Liverpoolista matkaa New Yorkiin, oli jostain syystä joutunut korjattavaksi. Niin täytyikin matkustaa pienemmällä saksalaisella laivalla Stettinistä Kanadaan ja sieltä vasta USA:han.

Minä, alle nelivuotias poikanen olin jo monta päivää ennen isän lähtöä ollut huolissani ja levoton. Isäkö, paras kaverini lähtisi kauas pois? Lähdön edellisenä iltana en tahtonut päästä uneen ja aamulla aikaisin heräisin, mutta isä oli jo poissa. Olin edellispäivänä nähnyt naapurin isännän, joka oli lupautunut kyytimieheksi ja odottelin, että hän sittenkin toisi isäni takaisin. Isäntä tulikin, mutta yksin. Minulle hän toi isän ostaman karamellipussin, mutta heitin sen lattialle, kiipesin sänkyyn ja aloin itkeä katkerasti. Äiti yritti lohduttaa minua, neuvoi katselemaan seinällä olevaa isän suurennettua kuvaa silloin, kun on kovasti ikävä. Sanoin äidille: ”Se on pikkuveljen isä. Minun isäni meni pois.” Eihän se kuva isäni näköinen ollutkaan. Se oli otettu ja suurennettu hänen ollessaan 22-vuotiaana ensimmäisen kerran Amerikassa. Ennen pitkää lapsen surut unohtuu. Leikkikaverinani oli, silloin kun töiltään ehti, 11-vuotias serkkuni. Hänen oli oltava useinkin isänsä apuna pellolla päivät pitkät. Pääsin hänen ja isänsä mukana silloin tällöin ongelle talon lähellä olevalle lammelle. Aisakeinukin oli talon navetan takan.

Syksyllä vähän ennen joulua muutimme Tuulokseen, jossa asuivat äidin vanhemmat, kaksi sisarta ja nuorin veli. Saimme asunnoksemme erään talon aittarivin jatkoksi rakennetun hellahuoneen, jossa oli eteinen ja sen perällä komero. Se oli kai tehty vaarinpirtiksi, mutta oli nyt tyhjillään. Hyvin me, äiti, minä ja pikkuveli mahduimme siellä asumaan. Isäkin alkoi lähetellä kirjeitä, postikortteja ja Amerikan dollareita. Rahat äiti vei pankkiin, mutta suurimman osan niistä kuvakorteista sain minä. Yhdessä kortissa oli nelipiippuisen laivan kuva. Se oli 240 metriä pitkä ja melkein 30 metriä leveä. Sen alla luki: ”Suuri merenkyntäjä Mauretania lähdössä New Yorkin satamasta.” Se oli kait se laiva, jolla isän oli määrä matkustaa. Myöhemmin tuli sen laivan kuva, jolla hän meni. Sen taakse oli kirjoitettu: ”Tämä Lake Manitoba on vain 482 jalkaa pitkä ja 50 jalkaa leveä. Ne nykyiset isot laivat on 790 jalkaa pitkiä ja 70 000 hevosvoiman koneet. Ne kantaa lastia 32 500 tonnia. Siitä näet, kuinka paljon eroa on tämän ja ison laivan välillä. On tääkin sentä vesirajasta korkeimmalle reunalle noin viisi syltä korkea. Mastot on noin 15 syltä pitkät.”

Äitini oli ompelija, teki sekä naisten pukuja että miesten työvaatteita. Sillä työllään hän elätti meidät, niin että isän lähettämät taalat jäivät kaikki säästöön. Hyvin siellä alkoi aika kulua. Leikkikaverinani oli ainakin kesällä talon nuorin poika, joka oli mua 4 vuotta vanhempi. Ja olihan minulla siellä 4 serkkuakin, jokseenkin minun ikäisiäni. Mummoltani sain ensimmäisen rahakukkaroni ja vaarilta siihen hopeisen markan. Isäntämme puimakone ”rosma” kävi hevosvetoisen kiertorattaan voimalla. Kiertorattaan vetotankoon oli laitettu keikkalauta, jossa tavallisesti istui se nuorin poika hevosta ajellen. Minulla oli lystiä, kun pääsin joskus siihen hevosmiehen paikalle istuun ja ajeleen.

Kerran pääsin katselemaan, kun talon miehet varjelivat ruismaataan hallalta savun avulla. Vainion pohjoispuolelle, metsän reunaan oli kasattu muutamia märkien olkien kasoja. Niitten alla oli kuivia risuja, jotka sitten ennen puolta yötä sytytettiin palamaan. Siitä levisi vainion ylle, noin miehen pään yläpuolelle melko ohut mutta tuuhea savu- ja höyrypilvikerros, ja ruis taisi säästyä hallalta. Olisin katsellut sitä touhua vaikka koko yön, mutta äiti haki nukkumaan. Se taisi olla vuosi 1912.

Näin niitten kahden kesän aikana monta muutakin ihmettä. Talon keskimmäinen poika osti käytetyn polkupyörän ja opetteli sillä ajamaan. Sillä taisi olla vaikea opetellakin, kun oli kiinteä takakappa, jossa polkuset pyörivät jatkuvasti. Alamäessä ja muulloinkin jos ei halunnut polkea, oli jalat nostettava runkossa olevien tappien päälle. Vain etupyörässä oli käsijarru, jonka levy laahasi etukumiin. Ainakin kerran näin autonkin ajavan talon ohitse maantietä pitkin. Olin talon väen mukana opettelemassa rukiin kokoamista, kun toinen poika siteli. Silloin alkoi kuulua kaukaista hurinaa ja jätimme työt siihen paikkaan ja juoksimme tien viereen sitä ihmettä katsomaan.

Silloin kun nikkari-Koskisen verstas paloi, olisin minäkin mennyt katsomaan paloruiskuja, mutta eihän se äiti laskenut. Kylän vapaapalokunta riensi sitä sammuttamaan. Talon isäntä ja vanhin poika ainakin olivat siinä palokunnassa ja palokunnan torvisoittokunnassakin. Olin nähnyt kaksi suurta kiiltävää torvea riippumassa vierastuvan seinällä naulakossa. Palohälytyksen teki joku nuori palomies. Hän ajoi vapaakappaisella polkupyörällä läpi kylän raittin palotorvi hihnasta kaulassa roikkuen. Torven hän nosti tämän tästä huulilleen ja töräytteli sitä. Mies pystyi monen ihmeeksi ajaman yhdellä kädellä ohjaten. Olin kerran äidin ja veljen kanssa palokunnan juhlilla. Se oli juhlallinen näky, kun palokunta juhlapuvuissaan marssi torvisoittokunnan jälessä palokuntavajan luota palokunnantalolle. Siellä oli ensin urheilukilpailuja ulkona ja myöhemmin sisällä muuta iltamaohjelmaa. Taloon, jossa asuimme, rakennettiin uusi hevostalli. Siihen tehtiin sokkeli sementtibetonista, sen laudoituskin oli muistaakseni tehty höylätystä lattialankusta, ettei vaan sementti valuisi ulos. Moni katseli silloin ensi kerran sementtivalua.

Syyskesällä 1913 isäni kirjoitti kirjeen kehottaen hankkimaan lähtöä Amerikkaan. Äiti ompeli meille pojille merimiesmalliset matkapuvut ja teetti puisen matka-arkun. Odotin ilolla laivamatkaa ja pääsyä isäni luokse. Äiti alkoi touhuta papereita kuntoon, mutta syyskuun lopulla isä yhtäkkiä ilmoittikin tulevansa itse pois Suomeen. Äiti näytti pettyneeltä, sillä matkakuume oli jo iskenyt häneenkin. Pettynyt olin minäkin, siksi että olin halunnut matkustaa sillä isolla Mauretanialla, jonka savupiiputkin olivat niin suuret, että mies mahtuisi ratsastamaan hevosella lävitse. Lokakuun loppupuolella isä sitten yhtäkkiä tuli hevosmiehen kyydissä pihaan. Äiti huuteli minut sisälle ja kehotti menemään ovensuussa penkillä kyytimiehen vieressä istuvan isäni syliin. Minä poikaressukka en tuntenutkaan enää isääni vaan juoksin ensin kyytimiehen luo, joka oli nuorempi. Äiti huudahti: ”Se toinen on isäsi”, ja niin minä syöksyin itkien hänen syliinsä. Itkin onnesta, patoutuneesta ikävästä ja häpeästäkin, etten tuntenut omaa isääni enään. Olinhan kolme ja puoli vuotta katsellut vain isän nuoruudenkuvaa seinällä, eikä hän ollut enään samannäköinen. Pian pienet surut unohtuivat, kun aukaistiin isän matka-arkku. Sieltä löytyi paljon tuomisia, monenlaista lelua meille pojillekin. Ihmeellisin vekotin oli stereoskooppi, jota me lapset aloimme heti sanoa kiikariksi. Sillä katseltiin sitä varten tehtyjä kuvakortteja. Niitä oli useita kymmeniä ja kuvasivat ihmisiä, luontoa ja kaupunkeja ympäri maailman. Kortissa oli aina kaksi samanlaista kuvaa rinnakkain. Kun kuva asetettiin kiikarissa olevaan telineeseen ja katsottiin kahden siinä rinnakkain olevan linssin lävitse, niin se kuva näytti irtoavan kortista. Se näkyi kolmiulotteisena. Se ”kiikari” kortteineen on yhä tallessa lapsuuskodissani.

Joulun olimme vielä Tuuloksessa. Se joulu oli eräs elämäni iloisimmista jouluista. Isä kaivoi matka-arkustaan esiin kiiltopahvista tehdyn, kokoontaitettuna olleen Betlehemin seimen kuvan ja levitti sen pöydälle pystyyn. Siinä oli Jeesus-lapsi seimessä ympärillään Josef, Maria, itämaan tietäjät ja paimenet lampaineen. Seimen yllä kiilteli kullattu tähti ja sen vierellä siivet leveillään kaunis enkeli. Muistan sen kuvan juhlistaneen lapsuuskotini jouluja ainakin 30 vuoden ajan. Isän matka-arkussa oli myös paksu ohutlehtinen kirja, jossa oli yli 2000 sivua. Me lapset nimitimme sitä ”mallikirjaksi”. Se oli suuren amerikkalaisen tavaratalon hintaluettelo, jossa oli kuvat ja hinnat melkein kaikesta tavarasta, mitä ihminen tarvitsee. Siinä oli lääkkeet, kemikaalit, vaatteet, jalkineet, koneet, autot, kivihiilikamiinat ja kivihiilet yms. Jokainen meidän perheen viidestä lapsesta repi aikanaan siitä sivujakin irti, mutta on se ”mallikirja” kait vieläkin tallella entisessä kodissani.

Joulun jälkeen muutimme kevättalvella takaisin sinne, mistä olimme alkuun lähteneetkin. Vanha maalaiskylä oli ennallaan. Se oli lapsia ja nuorisoa kuhiseva kylä. Ei ollut ajankulun eikä seuran puutetta kenelläkään, ei vapaa-ajan ongelmia. Vaikka se ensimmäisen maailmansodan aika oli puutteellista monen tarvikkeen osalta, en muista koskaan nälkää nähneeni. Jo 6–7-vuotiaana aloin käydä isäni kanssa ongella ja uistinta soutelemassa. Äiti oli opettanut minut viisivuotiaana lukemaan, mutta isä opetti kuusivuotiaan käyttelemään veneen perämelaa ja 8-vuotiaan soutamaan. Ne lapsuusaikaiset kala- ja marjaretket isäni kanssa ovat lapsuuteni ihanimpia muistoja. Äidin sylissä muistan harvoin olleenikaan, mutta isän sylissä sitä enemmän. Äidin syli oli aina varattuna pienimmälle.

Kun 17–18-vuotiaana olin isän mukana metsätöissä, hän kertoili päivällisnuotiollamme istuessamme Amerikan oloja, töitä ja palkkoja. Sinne hän kehotti minuakin lähtemään heti kun olen asevelvollisuuteni Suomessa suorittanut. Hän sanoi: ”Ei täällä Suomessa ole työmiehellä mitään mahdollisuuksia vaurastua. Se on kädestä suuhun elämistä koko ikänsä. Tää maa on työn koneellistamisessa 20–30 vuotta jälessä Ameriikasta, ja siksi ei täällä kannata maksaa kunnon palkkaakaan.” Lapsuusaikainen isän ikävöinti kai teki ulkomaille menon vastenmieliseksi minulle. En koskaan ajatellukkan lähteä. Olin jo pikkupoikana sanonut äidilleni: ”Kun minusta kasvaa mies, en koskaan lähde kauaksi ja jätä kotoväkeä.” Toisin kuitenkin kävi. Kun lokakuussa 1939 lähdin niihin ylimääräisiin kertausharjoituksiin, joista aavistin joutuvani sotaan, jäi nuori vaimoni ja puolitoistavuotias tyttäreni asuntoomme itkemään. Palasin vielä ulkoa heitä lohduttamaan: ”Älkää itkekö, en minä teitä iäksi jätä. Johti tieni minne hyvänsä, niin minä palaan takaisin luoksenne.”

Kirjoittanut Toivo Armisto (s. 1907 Hauhon Hyömäessä).
Aineiston luovuttaja Marjatta Tuomisto. Julkaisulupa saatu Toivo Armiston tyttäreltä Ritva Heikkoselta 8.11.2016.