Metsäliitto, Hämeen tehtaat

Vaneritehdas

Varhaisvaiheet 1911-1930

Vuonna 1911 liikemiesryhmä vuokrasi Sairion kaupunginosasta tontin ja rakennutti sille lankarullatehtaan. Tontille valmistui kaksikerroksinen tiilinen teollisuusrakennus. Tehdas pysäytettiin kuitenkin jo kolmen vuoden toiminnan jälkeen ja yhtiö ajautui konkurssiin. Vuonna 1915 tiloissa aloitti vanutehdas, joka teki mm. huopatossuja venäläisten sotilaiden tarpeisiin. Vuonna 1924 Tulitikkutehdas Häme vuokrasi alueen Hämeenlinnan kaupungilta ja aloitti tulitikkujen, Häme-tikkujen, valmistuksen. Näitä tikkuja vietiin useisiin maihin. Sittemmin yhtiö fuusioitui kuuluisaan ruotsalaiseen Ivar Kreugerin perustamaan Svenska Tändsticks Ab tulitikkukonserniin. Tulitikkuyrityksen konkurssin jälkeen vuonna 1926 tehtaan omistus siirtyi Mikko Kaloiselle.

Faneritehdas Häme Oy 1930-1952

Vanutehtaalta ja tulitikkutehtaalta vapautuviin tiloihin Silanderin veljekset Harry, Harald ja Hilding perustivat vaneritehtaan vuonna 1930. Veljekset Silanderin omistuksessa olivat myös Viipurin vaneritehdas Lappeenrannassa ja Lahdenpohjan vaneritehdas Laatokan rannalla. Faneritehdas Häme Oy:n tuotanto muodostui pian kannattavaksi, joten vuosikymmenen lopulla suoritettiin laajennustöitä. Tehtiin uusi tuotevarasto, kattilahuone ja tila generaattorille. Seuraava suurempi laajennus tehtiin sodan jälkeen 40-luvun lopulla. Tällöin rakennusta jatkettiin uudella sorvisalilla ja tehdasrakennuksen viimeiset puiset välipohjat korvattiin betoniholvilla. Samaan aikaan valmistui myös rapattu aumakattoinen konttorirakennus tehtaan itäpuolelle. Vaikka laajennukset olivat melko pieniä, niin tuotanto kohosi kuitenkin 4000 m3:sta 7000 m3:iin vuodessa. Myynti suuntautui pääasiassa pohjoismaihin ja Länsi-Eurooppaan. Suurimman osan Silanderin aikaisista laajennustöistä suoritti Kummila Oy.

Osuuskunta Metsäliitto Faneritehdas Häme Oy:n omistajaksi 1952

Vuonna 1952 Veljekset Silander myivät Faneritehdas Häme Oy:n vuonna 1948 perustetulle Osuuskunta Metsäliitolle, jolle vaneritehtaan ostaminen Hämeenlinnassa oli eräs sen ensimmäisistä teollisista investoinneista. Seuraavana vuonna Metsäliitto osti Vääksyn sahan sekä Äänekosken tehtaat Wärtsilä Oy:lta. Toimitusjohtajaksi uudelle omistajalle siirtyneeseen Faneritehdas Häme Oy:iin, jona nimi pian muutettiin Hämeen Vaneri Oy:ksi, nimitettiin tekn.lis. Pär Erik Johansson, joka toimi tehtävässä vuoteen 1957. jolloin Hämeen Vaneri Oy fuusioitiin Osuuskunta Metsäliittoon ja vuodesta 1952 toiminut tehtaan isännöitsijä DI Paavo Hillu yleni uudeksi paikallisjohtajaksi. Hän jatkoi tehtävässä vuoteen 1969, jolloin hän siirtyi Ristiinaan perustetun Pellos Oy:n toimtusjohtajaksi.

Metsäliitto Hämeen vaneritehtaan kehitysvaiheita

DI Paavo Hillun johdolla Metsäliitto aloitti välittömästi vaneritehtaan laajennustyöt. Pohjoispäätyyn rakennettiin betoni- ja tiilirakenteinen 11 000 kuution halli, johon sijoitettiin viisi viilusorvia. Pöllit tulivat sorville kuljetinta pitkin ja jätteet poistuivat toisella kuljettimella hakkuriin. Valmis viilu jatkoi Coe-merkkiseen telakuivauskoneeseen. Uusien sorvien myötä tuotantokapasiteetti nousi 15 000 m3:iin vuodessa. Tehdasrakennuksen osittaiseen kellaritilaan sijoitettiin sosiaalitiloja ja autotalleja.Työntekijöiden määrä kohosi kahteensataan.Seuraava tuotannon laajennus oli 1959, jolloin rakennettiin uutta tehdastilaa kuivausosastoa varten noin 1200m2 Samalla tehdastonttia maanvaihdon kautta laajennettiin ja Aulangolle johtavan maantien paikka muuttui idemmäksi. Vaneritehtaan seuraava laajennus oli heti 1961-62, jolloin tehdastilaa tuli lisää noin 4500 m2 (14000m3), lisäksi rakennettiin tukkihautomo, voimalaitosrakennus ja tuotevarasto. Hankittiin toinen uusi Rosenlev lämpövoimakattila aikaisemma La-Mont kattilan rinnalle. Hankittiin myös toinen uusi Tromag-kuivauskone aikaisemman Coe-kuivauiskoneen rinnalle. Kuorimoon asennettiin uusi VK26-kuorimakone. Päärautatien järven puolelle rakennettiin teräsponttiseinäinen tukkihautomo. Uusien muuntajien ja kykinasemien asennustyöt sekä muut sähkötyöt suoritti Hankkija. Tuotantokapasiteetti nousi 20000m3:iin. Tehtaan paikallisjohtajana oli edelleen DI Paavo Hillu. Teknillinen johtaja oli DI Heikki Aho vv. 1959....1964. Konttoripäällikkönä oli ekon Jarl Lemström (sodassa Messerschnidt hävittäjälentäjä), joka kuitenkin pian siirtyi vientipäälliköksi ja konttoripäälliköksi tuli ekon Pekka Harjula. Myöhemmin vanerin myyntijohtajaksi tuli metsänhoitaja Mikko Wuoti, joka myöhemmin kohosi Metsäliitto Yhtymän pääjohtajaksi. Sittemmin myyntijohtajana toimi ekon Ossi Salmenkivi ja hänen jälkeensä metsänhoitaja Hugo Hänninen. Kotimaan myyntipäälliköksi tuli Olavi Hakulinen ja hänen jälkeensä Pekka Harju. Henkilökuntamäärä vaneri- ja lastulevytehtailla yhteensä nousi suurimmillaan noin 570:een vuonna 1964.

Vuonna 1964 Hämeen tehtaiden teknilliseksi johtajaksi tuli DI Tapio Korhonen, joka vuodesta 1969 toimi Hämeen Tehtaiden paikallisjohtajana vuoteen 1980. Noin vuonna 1967 investoitiin uusi isokokoinen 18-puristuvälin Siempelkamp-vaneripuristin ja aloitettiin fenoliimatun vanerin valmistus. Samalla puristimella aloitettiin aluksi pienimuotoisesti filmipinnoitetun Torniform-vanerin pinnoitus. Se oli alkuna Korhosen aloitteesta uuden erillisen pinnoitusosaston rakentamiselle, joka otettiin käyttöön 1970. Pinnoituosastolla, jota myös kutsuttiin pinnoitustehtaaksi, oli kaksi tuotantolinjaa, vanerille filmipinnoituslinja ja lastulevylle pohjamaalaus- eli spaklauslinja. Vanerin pinnoituslinjan toimitti Enwe Oy ja linjan pääkoneet olivat 12.-välinen Fjellman pinnoituspuristin, Böttcher-Gessner reunasaha ja reunamaalausasema. Myöhemmin pinnoitustehtaalle hankittiin Schwabedissen paloittelusaha vanerimäärämittojen valmistukseen. Pinnoituslinjalla jatkojalostettiin vaneria suurimmillaan 1980-luvun loppuvuosina noin 20000m3 vuodessa eli lähes 70% Hämeen vaneritehtaan 30000m3 vuosituotannosta. Vanerijalosteiden kehtitysinsinöörinä ja myöhemmin pinnoitustehtaan teknisenä johtajana toimi DI Jouko Veistinen.

Metsäliitto Hämeen vaneritehdas

Vaneritehtaan teknilliseksi johtajaksi 1970 tuli DI Risto Itkonen, joka vuodesta 1981 alkaen toimi Hämeen Tehtaiden paikallisjohtajana vuoteen 1991. Vuonna 1980 Metsäliiton Teollisuus Oy:ssä muodostettiin levyteollisuuden liiketoimintaryhmä, jonka johtajaksi asemapaikkanaan Hämeenlinna tuli DI Juha Tuominen. Myöhemmin vuodesta 1987 alkaen Juha Tuominen toimi Metsä-Serla Oy:n mekaanisesta metsäteollisuudesta vastaavana varatoimitusjohtajana. Hämeenlinnan vaneritehtaalla merkittäviä kehitysaskeleita 1970- ja 80-luvuilla olivat seuraavat uudistukset:

– Vaneritehtaan liimausosaston laajennus vuonna 1975 käsittäen uuden 25-välisen Raute liimauspuristimen, esipuristimen ja neljä ladontasemaa. Uudistuksen avulla tuli mahdolliseksi valmistaa koko tuotanto ns. isoina vanerikokoina. Myös liiman valmistus automatisoitiin.

– Lämpövoimalaitos varustettiin 1980 savukaasujen puhdistuslaitteistolla, savukaasupesurilla, jonka avulla tehtaan ympäristön asutuksen kannalta ongelmalliset savukaasut saatiin puhtaaksi ja samalla savukaasujen lämpöenergiasta otettiin noin 2MW jätelämpöteho talteen ja hyödyksi tukkien haudotaan Savukaasujen puhdistumisen, ympäristöhaitan poistumisen lisäksi uudistus paransi ratkaisevasti tehtaan energiataloutta.

– Viilunkuivaus uudistettiin 1981 kokonaan korvaamalla kaksi vanhaa kuivauskonetta, Tromag ja Coe yhdellä uudella kaksilinjaisella, 18 kuumakennoisella ja 3 jäähdytyskennoisella kuivausteholtaan 11 m3 kuivaa viilua tunnissa Plymac-telakuivauskoneella. Kehittyneen kuivausilman kosteudensäädön ansiosta kuivatun viilun laatu parani ja koneen poistoilmaan asennetun pesurin avulla jätelämpöenergia otettiin hyötykäyttöön tukkihautomon ja rakennuksen lämmitykseen. Yhdessä voimalaitoksen savukaasupesurin kanssa päästiin tilanteeseen, että hautomon ja tehdasrakennuksen lämmitys tapahtui kokonaan jätelämpöjen avulla ilman, että niihin tarvittiin priimaenergiaa. Energiatalous parani niin, että tehtaalta osa polttoon menevästä, ei sellutehtaalle kelpaavasta hakkeesta, voitiin myydä ulkopuolelle lämpövoimalaitosten polttoaineeksi.

– Kuorimo, tukinkatkaisu ja hakkimo seula-asemineen uudistettiin 1984. Uuden VK32 kuorimakoneen ansiosta kuorinnan laatu parani ja tukin katkaistuista pätkistä, purilaista ja sorvauksen pyöristysviilusta tuleva sivuvirta saatiin uuden Vecoplan hakkurin ja seula-aseman avulla sellutehtaalle kelpaavaksi. Hake ohjattiin kuljettimella suoraan tehdasraiteella oleviin hakevaunuihin lähetettäväksi sellutehtaalle Äänekoskelle.

– Viilunkäsittelyä uudistettiin 1985-86 lisäämällä viilun jatkamiskapasiteettia uudella kahden puristimen Plytec-viilunjatkamislinjalla ja hankkimalla konenäköön perustuva kappaleviilun leikkauslinja sekä Kuper lankasaumauskone. Myös hiomapölyn ja sahanpurun poistoilman suodatuslaitos uudistettiin ja varustettiin jätelämmön ilmasta-ilmaan talteenotolla. Jätelämpö käytettiin tehdasrakennuksen lämmitykseen yhdessä kuivauksen jätelämpöjen kanssa.

– ”Uuden sukupolven” Raute suuritehoinen sorvauslinja, jossa automaattinen laserohjattu pöllinkeskitys, vakiovuolentanopeus, pyöriväteräinen leikkuri ja imuhihnapinkkaus, hankittiin 1986. Uusi sorvilinja paransi puuraaka-aineen käyttösuhdetta ja työn tuottavuutta ja auttoi nostamaan vaneritehtaan tuotantomäärän noin 30000m3:een. Myös kolme vanhempaa sorvilinjaa oli aikaisemmin varustettu imuhihnapinkkareilla. Samana vuonna siirryttiin koivutukkien maavarastointiin, haudontaa tehostettiin erottamalla tukkihautomo viereisestä järvestä, nostamalla hautomon vedenpinta ja varustamalla hautomo katolla ja hautomaveden suihkutuksella.

– Tehtyjen uudistusten avulla Hämeenlinnan vaneritehtaan työn tuottavuus parani niin, että tuotannon työtuntien kulutus valmistettua m3 kohti oli 80/90-lukujen vaihteessa noin 9 tuntia/m3, kun se vuonna 1970 oli vielä noin 17 tuntia/m3.

– Keskeinen kehitysasia 1980-luvulla Hämeenlinnan vaneritehtaassa oli laatutason systemaattinen parantaminen, eri syistä syntyvän sekundan ja ”putoavan laadun” osuuden alentaminen noin 1...2 prosenttiin. Keskeistä oli virheiden syntykohdan ja syyn järjestelmällinen paikallistaminen, päivittäinen raportointi ja jatkuva laatukoulutus. Tärkeää oli hankalimpien, useimmiten vasta asiakasreklamaatioiden muodossa ilmenevien liimausvirheiden osuuden saaminen lähes nollaan.

– Osana henkilöstön palkkausta otettiin 1980-luvun lopulla käyttöön tuotantopalkkiojärjestelmä, jossa vaikuttavia tekijöitä olivat pakatun priimatuotannon määrä, laatuvirheiden mahdollisimman pieni määrä, hyötysuhde puuraaka-aineesta ja työtuntikulutus valmistettua m3 kohti. Tuotantopalkkiosta oli myönteisiä kokemuksia.

Levyteollisuuden johtajaksi vuonna 1988 tuli DI Jorma Vaajoki, joka myöhemmin vuodesta 1990 alkaen jatkoi levyteollisuudesta muodostetun Finnforest Oy:n toimitusjohtajana. Hämeenlinnan vaneritehtaan toiminta lopetettiin heinäkuussa 1991. Lopetuksen taustalla oli Finnforest Oy:n valittu strategia, tuotannon keskittäminen kolmen tehtaan asemesta kahteen paremmalla koivualueella sijaitsevaan tehtaaseen Punkaharjulla ja Suolahdessa, pienen 5,6ha tehdastontin ahtaus ja siitä johtuva laajennusmahdollisuuden puuttuminen ja hankala sijainti päärautatien molemmin puolin, sekä koivutukin niukkuus, jota tosin koivutukin tuonti Venäjältä alkoi myöhemmin helpottaa.

Hämeenlinnan vaneritehdas oli koko 1980-luvun ja myös lopetusvuoden 1991 alkuvuonna kannattava huolimatta yleisestä kustannustason, lähinnä palkkojen nopeasta noususta Suomessa sekä puuraaka-aineen kallistumisesta. Tätä taustaa vasten tehtaan lopetusta 1991 sen henkilökunnan puolella arvosteltiin, koska edeltävällä 80-luvulla tehtaaseen oli investoitu, sen konekantaa uudistettu ja tehdas oli hyvässä tuotantokunnossa.

Objektiivisesti arvioiden tehtaan lopetus oli oikea toimenpide, mutta jälkikäteen nähtynä tapahtui muutamaa vuotta liian aikaisin. Vanerimarkkinalla nimittäin tapahtui 1990-luvun alettua perustavaa laatua oleva 7...8 vuotta jatkunut paraneminen, jonka taustalla oli mm Saksojen yhdistyminen ja seurannut voimakas rakentaminen. Lisäksi Suomessa sisäsyntyisen laman oikaisemiseksi tehtyjen finanssipoliittisten toimien, markan ”kellumaan” päästämisen ja sen jälkeen devalvoinnin seurauksena FIM devalvoitui esim. päävientivaluuttaan DEM:iin nähden noin 35%. Hyvän kysynnän ansiosta vaneri pystyi saamaan FIM:n 30..35% devalvoitumishyödyn täysimääräisesti parantuneisiin tehdashintoihin. Siksi vaneritehtaiden kannattavuus Suomessa oli koko 1990-luvun huomattavan hyvä.

Vaneritehdas lopetti toimintansa heinäkuussa 1991. Myöhemmin 5,6 ha tehdastontti ja siihen yhdistetty entisen turkistehtaan tontti kaavoitettiin asumiskäyttöön ja omistajaksi tullut YIT sittemmin 2000 alkaen rakensi Sairionranta nimen saaneelle edustavalle alueelle useita kerros- ja paritaloja. Vaneritehtaan historiasta kertoo rautatien järven puoleisella sivulla oleva tukkien uittokanavan alkupää.

Lastulevytehdas

Ilves-lastulevyn tuotantoa 1957-1981

Rakennus- sisutus- ja huonekalumateriaalien kovan kysynnän myötä, jossa taustalla oli muuttoliike maalta kaupunkeihin ja asuntojen vilkas rakentaminen, alkoi Suomeen 1950-luvun puolivälissä syntyä lastulevyteollisuutta. Metsätalouden puolella oli myös tarve löytää metsien pienpuulle käyttöä, DI Paavo Hillun toimiessa Metsäliiton omistaman Faneritehdas Häme Oy:n isännöitsijänä yhtiö päätti rakentaa vaneritehtaan viereen lastulevytehtaan, joka käynnistyi 1957. Alkuvaiheen kapasiteetti oli 15000m3 3-kerroslastulevyä, menetelmä sveitsiläinen Tavapan. Myöhemmin 60-luvulla tuotanto kolminkertaistui noin 40000m3:iin.

Hämeen lastulevytehtaan lastunkuivuri

Lastulevytehdasta varten vuosina 1956-57 rakennettiin uusi 90 metriä pitkä 10 000 kuution betonirakenteinen halli. Rakennuksen keskivaiheilla oli korkeampi osa puristinlinjaa varten. Julkisivut muurattiin punatiilistä ja molemmille puolille sekä katonlappeiden väliseen pystyosaan tehtiin nauhamaiset ikkunat. Saksassa ja Sveitsissä valmistettu tuotantokoneisto oli melko pitkälle automatisoitu ja vaati vain kahdeksan työntekijää vuoroa kohti. Päätyyn asennettiin kaksi lastuamiskonetta, joista lastut kulkeutuivat kuivurien ja seulojen kautta keskiosan purnuihin. Niistä lastut valuivat liimauskoneeseen ja edelleen Siempelkamp puristinlinjalle. Samana vuonna 1957 valmistui myös lastulevytehtaan tuotevarasto. 60-luvun alussa tehtiin vielä laajennus määrämittasahaamolle ja laboratoriolle. Samalla asennettiin kolmas lastuamiskone. Raaka-aine oli vaneritehtaan sivutuotteet, eli purilaat, viilujäte sekä ulkopuolinen koivu- ja leppäranka. Noin 60% puuraaka-aineesta saatiin vaneritehtaan sivutuotteista. Pintakerroksen lastut tehtiin koivupurilaista ja sydänosassa käytettiin hukkaviilusta ja pienpuusta murskattua karkeampaa lastua. Metsäliiton Hämeen lastulevyn tuotenimi oli Ilves-levy. Se sai pian positiivista tunnettuutta ja oli kysytty kalusteteollisuuden r-aine. Ilves-levyn tuotanto nousi myöhemmin noin 40000m3/a:een. Hämeen lastulevytehtaan käyttöinsinöörinä toimi 60-luvulla ins. Ensio Toivonen ja teknillisenä johtajana 1969...1977 DI Eino Selander, joka myöhemmin toimi Metsäliiton Teollisuus Oy sahateollisuuden johtajana

Palo-Ilves tuotantoa 1981-86

Lastulevyn kysynnän Suomessa vähentyessä Ilves-lastulevyn tuotanto lopetettiin 1980-luvun alussa ja tehtaassa ryhdyttiin pienimuotoisena pilot-tuotantona valmistamaan palonkestävää Palo-Ilves levyä. Tosin jo aikaisemmin oli valmistettu jossain määrin palonkestävää Ilves NG-levyä. Palo-Ilves kokeilutuotantoa johti DI Veijo Loiri. Palo-Ilveksestä valmistettiin puuraaka-aineesta sideaineen ollessa joko magnesiumoksidi-pohjainen ns. sorel-sementti tai masuunikuonasementti. Portland-sementtipohjaisen levyn, jota valmistetaan pienessä määrin Keski-Euroopassa, tuotanto ei konekannan sopimattomuuden vuoksi ollut mahdollista. Palo-Ilvestuotanto lopettiin vanhan tehtaan konekannan ikääntymisen ja menekkinäkymien rajallisuuden takia 1986. Myöhemmin DI Veijo Loiri perusti palonkestävien sementtilastulevyjen maahantuontiin ja jatkojalostukseen erikoistuneen Elam Oy:n Mäntsälään.

Taustaksi, vaneriteollisuuden kehityksestä Suomessa

Vaneriteollisuutta Suomessa on ollut vähän yli 100 vuotta. Ensimmäisen vaneritehtaan perusti Oy Wilh Schauman vuonna 1911 Jyväskylään. Seuraavina vuosina vaneritehtaita perustettiin ripeästi niin, että vuonna 1920 tehtaita oli jo kymmenen. Tehtaat olivat kuitenkin pieniä, sillä esim. vuonna 1920 niiden yhteistuotanto oli vain 29000m3. 1920-luvulla tehtaita tuli lisää niin, että lukumäärä vuonna 1930 oli 15kpl ja yhteistuotanto juuri ennen sotaa nousi 250000m3:iin. Sotien aikana 1940-45 tuotantomäärä putosi alle puoleen ja rauhanteossa rajan taakse jäi neljä vaneritehdasta, Sortavalan, Viipurin, Hämekosken ja Lahdenpohjan tehtaat.

Sotien jälkeen vaneritehtaiden tuotanto elpyi nopeasti ja 300000m3 yhteistuotantomäärä ylitettiin vuonna 1951. Uusia sodan jälkeen syntyneitä tehtaita olivat Lahtisen perheen omistama Visuvesi Oy Ruovedellä 1952, Metsäliiton Metsä-Saimaan Lappeenrannan rimalevytehdas 1963, Koskisen Oy Järvelässä 1966, ja vuorineuvos Aarne J.Aarnion Palkki Oy:n omistama Pellos Oy Ristiinassa 1967. Vaneritehtaiden omistajayhtiöitä oli suurimmillaan 1960-luvun lopulla noin 15, joka lukumäärä myöhemmin metsäteollisuuden omistusjärjestelyjen ja keskittymisen seurauksena väheni nykyiseen 4:ään. Suurimmilleen koivuvanerin ja rima- ja sälelevyn tuotantomäärä nousi 1980-luvun lopulla noin 650000 m3:iin vuodessa ja tehtaita oli enimmillään 21. Koivuvanerin puuraaka-aine on koivutukki, jonka niukkuus 1970-luvulta lähtien alkoi vaivata.

Koivutukin niukkuuden ja kansainvälisen kilpailun kiristymisen seurauksena useita koivuvaneritehtaita sittemmin suljettiin ja koivuvaneritehtaiden lukumäärä voimakkaasti pieneni nykyiseen 7:ään. Samanaikaisesti tehtaiden koko kuitenkin on voimakkaasti kasvanut niin, että koivuvanerin tuotantomäärä Suomessa on edelleen noin 450000 m3, kun se suurimmillaan oli 650000m3.

Edellytykset havupuuvanerin tuotannon aloittamiselle Suomessa paranivat 1990-luvun alkupuolella, ja silloin ensimmäisenä Metsäliitto-Finnforest rakensi kapasiteetiltaan 160000m3 havupuuvaneritehtaan Suolahteen. Vähän myöhemmin UPM muutti Pelloksen Ristiinan koivuvaneritehtaansa pelkästään havuvaneria tekeväksi ja nosti tehtaan kapasiteetin kahdella laajennusinvestoinnilla 400000m3:iin. Yhteensä havupuuvanerin tuotantokapasiteetti Suomessa on nyt 560000 m3 ja koivu- ja havupuuvanerin kapasiteetti yhteensä yli 1 milj. m3 vuodessa.

Koivuvanerin rinnalla Metsäliitto aloitti Punkaharjun vaneritehtaalla 1970-luvulla uuden havupuuviiluun perustuvan tuotteen, LVL:n (Laminated Veneer Lumber) pienimuotoisen valmistuksen. Kun uusi tuote näytti lupaavalta, Metsäliitto Lohjan koivuvaneritehtaalle investoitiin 1980-luvun alussa LVL:n tuotantolinja. Myöhemmin Lohjalla koivuvanerin tuotanto lopetettiin ja tehdas laajennettiin kapasiteetiltaan 80000m3 LVL-tehtaaksi. Metsäliiton valmistaman LVL:n tuotenimi on Kerto. Kerto-LVL on 3,0...3,2mm havupuuviilusta, jatkuvatoimisella menetelmällä valmistettu rakenteelliseen käyttöön soveltuva, kannattajapalkkeina ja laattoinen käytettävä puutuote, jolle ominaista on mahdollisuus suuriin dimensioihin. (tuotteen pituus rajoittamaton, käytännössä max 20m, suurin leveys 1,8m tai 2,5m ja suurin paksuus 90 mm). Myöhemmin 2000-luvulla Metsäliitto nykyinen Metsä Wood rakensi Punkaharjulle uuden kaksilinjaisen kapasiteetiltaan 120000 m3 Kerto tehtaan. Metsäliitossa Kerto-LVL:ää kehitti DI Matti Kairi, myöhemmin tekn tri ja TKK:n professori, sekä Lohjan tehtaanjohtajat DI Jukka Ikonen, DI Heikki Castren, ins. Ari Tiukkanen, sekä Punkaharjulla tehtaanjohtajat DI Kari Liski ja ins. Eero Lampola. Uusin investointi LVL-tuotealalle on Stora-Enson vuonna 2016 käynnistyvä 100000m3 tuotantoyvyn LVL-tehdas Varkaudessa.

Vanerin valmistus oli pitkään paljon ihmistyötä vaativaa, mutta tuottavuus kehittyi myöhemmin ripeästi. Ihmistyötunteja valmistettua koivuvanerin m3 kohti tarvittiin 1930-luvulla yli 50 tuntia, 1970-luvun alussa noin 20 tuntia ja tällä hetkellä 2016 noin 5...6 työtuntia per m3. Uusissa havupuuvaneri- sekä kertopuutehtaissa työtuntikulutus on 1,5...2,5 tuntia per m3. Suomalaisessa vanerissa merkittäviä ovat olleet seuraavat kehitysvaiheet:

– Liimauksessa otettiin käyttöön 1960-luvun puolivälissä kosteuden kestävät liimat. Tämä laajensi vanerin käyttöaloja. Uranuurtaja alalla oli Oy Wilh Schauman:n Jyväskylän vaneritehtaan laboratorioinsinööri DI Erkki Priha, joka ideoimana 1960-luvun alussa aloitettiin vaneritehtaalla pienimuotoinen fenoliliiman valmistus. Myöhemmin 60-luvun lopussa DI Erkki Prihan perustama Priha Oy Haminassa rakensi liimatehtaan valmistamaan vaneritehtaiden tarvitsemaa fenoliliimaa.

– Vanerin valmistuskoot olivat pitkään 1960-luvulle saakka ns. kantikkaita 50x50in ja 60x60in mittaryhmän kokoja. 1960-luvulla kehitettiin viilujen jatkamisteknologia, joka mahdollisti isojen vanerikokojen valmistuksen. Teknologiaa kehitti lahtelainen Raute Oy, nykyisin pörssiyhtiö, joka vahva päätuotealue edelleen on vaneriteollisuuden koneet. Samalla kasvoivat liimauspuristimien koot niin, että enemmistö vanerituotannosta 70-luvulle tultaessa oli ns. isoja 50x100in ja 60x120in mittaryhmän kokoja. Laaja mittavalikoima, myös valmistettavien paksuuksien lukumäärän kasvu aina välille 4-50mm saakka yhdessä fenoliliimauksen kanssa toi suomalaiselle vanerille lisää uusia teollisia käyttöaloja. Myöhemmin eräillä tehtailla alettiin valmistaa ns. läpijatkamismenetelmällä isoja, jopa 2,5mx12m vanerikokoja, joiden käyttökohteita ovat esim. kontainerin seinät ja lattiat. Standardikokojen lisäksi tehtaille kehittyi mahdollisuus valmistaa myös asiakkaan haluamia ns. määrämittakokoja. Suuri joustavuus mittojen suhteen on edelleen kilpailuetu suomalaiselle vanerille.

– Vanerin pinnoituksella haettiin 1960-luvulta lähtien soveltuvuutta teollisiin ja rakentamisen käyttökohteisiin. Merkittävä innovaatio oli pinnoitus fenolikalvolla, joka antoi vanerin pinnalle hyvän kulutuskestävyyden ja sileyden. Filmipintaisen vanerin yhdeksi käyttöalaksi muodostui käyttö betonimuottimateriaalina. Filmivanerin rinnalle kehittyi myöhemmin joukko eri käyttökohteisiin adaptoituja pinnoitteita, mm karkea viirapinta, erilaiset liukuestepinnat, maalauspohjapinta, polyesteri-lasikuitupinta, kumipinnoite jne. Pinnoitetut ja työstöillä varustetut asiakasmukautetut erikoistuotteet muodostivat 1980-luvulta alkaen yhä suuremman osa vaneritehtaiden myynnistä. Kehitystrendi oli yhteinen kaikilla tehtailla ja vahvistui 2000-luvun puolella. Suoria teollisuusasiakkaita ovat betonivalumuottien ja tavarankuljetusvälineiden valmistajat. Huomattava käyttöala koivuvanerilla on LNG-nestekaasulaivavaneri, so. käyttö LNG-nestekaasua kuljettavien laivojen nestekaasusäiliöiden rakenteellisena eristemateriaalina. LNG-vanerissa ensimmäinen kehitystyö tehtiin 1960-luvulla DI Magnus Hagmarkin johdolla Kaukaan vaneritehtaalla Lappeenrannassa.

– Tuottavuuden kehitykselle suuren edistyksen toi nykyaikainen ohjauselektroniikka, siihen perustuva automaatio sekä konenäkö- ja laserteknologia. Esim. viilun sorvauksen teho noin kolminkertaistui, kun Raute Oy toi markkinoille 1980-luvun puolivälissä ”uuden sukupolven” sorvilinjan, jossa uutta oli laserohjattu tarkka pöllinkeskitys, optimoitu esipyöristys, vuolentanopeuden synkronointi samaksi viiluradan nopeuden kanssa, ns. pyöriväteräinen leikkuri, kameraohjattu automaattinen virheenpoisto ja arkeiksi leikkaus, sekä ns. imuhihnapinkkaus. Uusi sorvausteknologia paransi olennaisesti saantoa puuraaka-aineesta. Konenäköön perustuvaa automaatio tuli myöhemmin myös viilun lajitteluun, viilun jatkamiseen, saumaukseen ja vähän myöhemmin paikkaukseen. Vaneritehtaiden energiatalous parani, kun voimalaitoksen savukaasujen sekä kuivauskoneiden ja pölynsuodatuksen poistoilman jätelämpöenergia alettiin 1980-luvulla käyttää hyödyksi tukkihautomon ja rakennusten lämmityksessä.

– Vaneriteollisuuden kaupallista ja teknistä yhteistyötä harjoitettiin Suomen Vaneriyhdistys ry:n 1926-1998 puitteissa. Eräs yhteistyön tulos oli vanerin lujuusnormien määrittely ja SFS-standardisointi. Tässä perustavan työn teki 1960-luvulla Teknillisen korkeakoulun lujuusopin professori Erkki Niskanen, joka oli ”mielistynyt” suomalaiseen koivuvaneriin erinomaisena tuotteena. Yhteistyöllä Vaneriyhdistyksen puitteissa oli myös tehtaiden kehittymisen kannalta huomattava merkitys, koska se toi alalle ”avointen ovien” ilmapiirin, mikä hyödytti jäsentehtaita.

– Kansantalouden kannalta vaneriteollisuus, kuten metsäteollisuus yleensä on huomattavan hyödyllinen teollisuudenala siksi, koska se on noin 90 prosenttisesti vientiteollisuutta, koska sen kaikki raaka-aineet ja tuotantokoneet ovat kotimaisia ja tuontipanos viennin aikaansaamiseen on minimaalisen pieni.

Samoihin aikoihin Hämeen lastulevytehtaan aloituksen kanssa käynnistyivät Oy Wilh Schauman Jyväskylän lastulevytehdas, Viiala Oy:n lastulevytehdas ja SOK:n omistama Sokopan Vaajakoskella, kaikki noin vuosina 1956...1958. Myöhempinä vuosina 1960- ja 70-luvuilla starttasivat vielä seuraavat lastulevytehtaat: Metsäliitto Lohja, Oulux, Pellos Ristiina ja Pellos Puhos Kiteellä, Koskisen Oy Kärkölä, Isku Lahti, Rakennusvalmiste Forssa, Serlachius Tiwi Keuruu, Saastamoinen Sasmox Kuopio (palonkestävä kipsilastulevy). Suurimmillaan lastulevyn kapasiteetti Suomessa kasvoi 70-luvun lopulla lähes 1Mm3:iin. Viennin vaikeutumisen, puuraaka-aineen kallistumisen ja lastulevyn imago-ongelmien (formaldehydipäästö 1980-luvulla) takia lastulevykapasiteetin purkaminen tapahtui nopeasti niin, että tällä hetkellä Suomessa on toiminnassa ainoastaan yksi tehdas, hyvin toimiva, tehokas tuotantoaan kasvattanut Koskisen Oy:n lastulevytehdas Kärkölän Järvelässä.

Lähteet

Zetterberg Seppo: Puusta Pitemmälle METSÄLIITTO 1934-1984
Metsäliiton viesti: 1/52, 4/56, 5/57, 1/62, 1/63 ja 6/63
Itkonen Risto, DI.