Ero sivun ”Diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa” versioiden välillä
imported>Mtaavila (Ak: Uusi sivu: Arno Forsius == Diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa 1940–1971 == === Viipurin Diakonissalaitoksen sairaala === Lahdessa toimineen diakonissalaitoksen sairaala oli alunpe...) |
imported>Mtaavila |
||
Rivi 2: | Rivi 2: | ||
== Diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa 1940–1971 == | == Diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa 1940–1971 == | ||
<br /> | |||
=== Viipurin Diakonissalaitoksen sairaala === | === Viipurin Diakonissalaitoksen sairaala === |
Versio 22. toukokuuta 2014 kello 12.15
Diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa 1940–1971
Viipurin Diakonissalaitoksen sairaala
Lahdessa toimineen diakonissalaitoksen sairaala oli alunperin lähtöisin Viipurista. Siellä perustettiin nimittäin saksalaisen seurakunnan piirissä jo vuonna 1869 Viipurin Diakonissalaitos. Sen ensimmäinen hoitolaitos oli samana vuonna toimintansa aloittanut orpolastenkoti.
Sairaanhoito kuului alunpitäen diakonissalaitosten toimintamuotoihin. Viipurin Diakonissalaitoksessa laitoshoidon painopiste siirtyi vähitellen aikuisten hoidon puolelle. Vuonna 1873 valmistui Viipurin Diakonissalaitoksen ensimmäinen sairaalarakennus, jossa oli 30 sairaansijaa. Vuonna 1905 sairaalan yhteyteen perustettiin "Professori Strömborgin silmäsairaala", joka oli saanut alkunsa lääkäri Gustaf Julius Strömborgin lahjoituksesta ja siihen liittyneestä toivomuksesta. Silmäsairaalassa oli parikymmentä sairaansijaa, mutta myöhemmin siihen lisättiin kymmenkunta lastenpaikkaa. Vuonna 1931 otettiin käyttöön uusi ja ajanmukainen sairaalarakennus, jossa oli yleissairaalaosasto ja silmätautien osasto, 52 sairaansijaa kummassakin. Siitä lähtien silmätautien osasto oli virallisesti Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalan osa.
Lähtö Viipurista
Talvisodan aikana Viipurin Diakonissalaitos ja sen sairaala evakuoitiin Karkkuun, jossa sairaalatoimintaa jatkettiin Karkun kansanopistolla. Viipurissa olleet rakennukset vaurioituivat sotatoimissa helmikuussa 1940 ja Viipuri menetettiin välirauhan seurauksena maaliskuussa 1940.
Diakonissalaitoksen uudeksi paikaksi oli ehdolla mm. Porin kaupunki. Lääkintäviranomaisten kehotuksesta laitoksen johtokunnan ajatukset kohdistuivat kuitenkin Lahden kaupunkiin, jossa oli myytävänä Tapionkadun (nyk. Sibeliuksenkatu) varrella Vuorikadun kulmauksessa Rudolf Weltheimin omistama kaksikerroksinen kivitalo. Lahteen oli siirtynyt merkittävä määrä viipurilaisia, minkä uskottiin helpottavan laitoksen kotiutumista Hämeeseen. Lahdessa olikin vuoden 1940 lopulla siirtoväkeä melkein 6000 henkeä.
Muutto Lahteen
Heinäkuussa 1940 Viipurin Diakonissalaitoksen johtokunta päättikin ostaa Tapionkatu 6:ssa olevan rakennuksen, joka muutettiin sairaalakäyttöön nopeassa tahdissa. Ensimmäiset silmäpotilaat otettiin sairaalaan jo syyskuun lopulla. Sisätautiosasto valmistui kuukautta myöhemmin. Sairaalassa oli yhteensä 63 sairaansijaa, jotka jakautuivat lähes tasan silmä- ja sisätautiosastojen kesken. Silmätautien osasto oli rakennuksen ensimmäisessä ja sisätautiosasto toisessa kerroksessa. Pohjakerroksessa olivat röntgenlaitteet, silmälääkärin vastaanottohuone, keittiö ja dieettikeittiö sekä konttori eli taloustoimisto. Sairaalan johtavana lääkärinä oli silmätautiosaston ylilääkäri Signe Löfgren 20.6.1941 alkaen, tehtävää aikaisemmin hoitaneen sisätautiosaston lääkärin Nikolai Robert Roschierin kuoltua.
Näissä väliaikaisissa tiloissa sairaala toimi kymmenen vuotta. Sairaala tarjosi merkittävää apua Lahden kaupungin ja lähiseudun asukkaille, sillä koko alueella oli suuri sairaansijojen puute. Silmätautiosastolla hoidettiin potilaita myös etäisemmiltä seuduilta Itä- ja Pohjois-Suomea myöten. Sisätautiosaston potilaista oli lahtelaisia noin puolet ja silmätautiosastolla noin 1/10 osa. Jatkosodan aikana vuosina 1941–1944 diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osasto toimi Lahteen ja sen ympäristöön sijoitetun 8. Sotasairaalan silmätautien osastona.
Uudistussuunnitelmia
Jatkosodan jälkeen oli rauhan tultua pakko luopua toiveista palata takaisin Viipuriin. Sairaalatoiminnan jatkamista ja kehittämistä ajatellen oli uuden sairaalarakennuksen rakentaminen välttämätöntä. Sairaalan ylläpitämisellä oli yleisen sairaanhoidon ohella tärkeä merkitys diakonissaoppilaiden opetuslaitoksena.
Lahden kaupunki tarjosi diakonissalaitokselle sairaalaa varten Paavolan kaupunginosasta korttelia n:o 75, pinta-alaltaan 1,13 ha, vuokravapaasti niin kauan kuin tontille rakennettavia rakennuksia käytettäisiin sairaalatarkoituksiin. Lisäksi kaupunki lupautui avustamaan rakentamista huomattavalla rahasummalla, jos laitos luovuttaisi kaupungille Tapionkadun varrella olevan kiinteistönsä ilman korvausta ja varaisi sairaalastaan kaupungin asukkaille vähintään puolet sairaansijoista.
Diakonissalaitos Beetel, kuten Viipurin Diakonissalaitoksen nimi kuului vuodesta 1945 alkaen, halusi puolestaan rakentaa sairaalan ennestään omistamansa tontin viereen, koska se silloin liittyisi samassa korttelissa jo käynnissä oleviin toimintoihin. Pitkien neuvottelujen jälkeen Lahden kaupunki luovutti lahjakirjalla huhtikuussa 1948 laitokselle Tapionkadun varrelta korttelista 36 A tontit 1 ja 2a, pinta-alaltaan 1435 m² sekä määrärahan rakentamista varten ehdolla, että tontille rakennettavia rakennuksia käytetään sairaalana vähintään 20 vuotta.
Uusi sairaala
Uuden sairaalan rakennustyöt päästiin aloittamaan toukokuussa 1948, sen jälkeen kun lääkintöhallitus oli hyväksynyt rakennuspiirustukset sekä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö oli antanut eräin ehdoin rakennusluvan. Rakentamiseen liittyi monenlaisia hankaluuksia, rakennustarvikkeiden saanti oli vielä vaikeata ja lisäksi rakennusalan lakko vuonna 1949 viivästytti töiden edistymistä. Uusi sairaalarakennus valmistui viimein vuoden 1950 alussa ja ensimmäiset potilaat siirrettiin sen osastoille 9.2.1950.
Entisessä sairaalarakennuksessa oli sittemmin diakonissalaitoksen sisarkoti ja diakonissaoppilaiden opetustiloja. Tämä Weltheimin talo purettiin vuonna 1977 ja sen paikalle valmistui vuonna 1978 diakonissalaitoksen omistama Erkonpuiston eläkekoti ja diakonissaoppilaiden asuntola. Entisen ja uuden sairaalarakennuksen väliin oli rakennettu jo vuonna 1964 diakonissalaitoksen vanhainkoti Beetel.
Uudessa sairaalarakennuksessa oli neljä osastoa, joissa oli 31 sairaansijaa jokaisessa, kaikkiaan siis 124 sairaansijaa. Seitsenkerroksisen rakennuksen 3. ja 4. kerroksessa oli silmätautien osastot, yhteensä 62 sairaansijaa, sekä 5. ja 6. kerroksessa sisätautien osastot, samoin yhteensä 62 sairaansijaa. Silmätautien osasto oli huomattavan suuri verrattuna sen ajan silmätautien osastoihin. Siitä huolimatta sairaansijat olivat ylikuormitettuja ja silmätautien poliklinikkavastaanotoilla oli jatkuvaa tungosta, vaikka potilasmaksut oli pidettävä korkeampina kuin valtion ja kuntien sairaaloissa. Potilaiden suuri määrä johtui paljolti silmätautien osaston ylilääkärin Signe Löfgrenin maineesta etevänä silmälääkärinä. Sairaalarakennuksen 2. kerroksessa oli silmätautien osaston leikkaussali sekä silmälääkärien vastaanotto. Rakennuksen 1. kerroksessa oli laboratorio ja röntgenosasto sekä 7. kerroksessa fysikaalinen osasto, jotka palvelivat sairaalan lisäksi myös lääkäreiden yksityisvastaanotoilla käyviä potilaita. Vuonna 1962 sairaala sai lahjoitusvaroin hankituksi röntgenosastolle uuden röntgenhoitokoneen.
Toiminta vaikeutuu
Diakonissalaitos Beetelin nimeksi tuli vuodesta 1959 alkaen Lahden Diakonissalaitos. Sen sairaalan taloudelliset vaikeudet alkoivat selvästi lisääntyä vuodesta 1964 lähtien. Sisarien palkkaus kohosi kotijärjestelmän hajoamisen jälkeen sairaanhoitajien yleisen palkkauksen tasolle ja kaikki ylläpitokustannukset kohosivat voimakkaasti. Valtion ja kuntien sairaaloiden hoitomaksut pidettiin jokseenkin entisellä tasolla. Diakonissalaitoksen sairaala toimi yksityissairaalan ehdoilla ja sen oli pakko jatkuvasti korottaa hoitomaksuja, mikä puolestaan vähensi ihmisten mahdollisuuksia käyttää sairaalan palveluja.
Tilanteen vaikeutuessa oli etsittävä uusia ratkaisuja. Vuoden 1965 alussa Lahden Diakonissalaitos vuokrasikin sopimuksella Hollolan ja Nastolan kunnille 25 sairaansijaa kuntien yhteisen kunnansairaalan sisätautiosastoksi. Saman vuoden aikana liittyivät Kärkölän ja Kosken Hl. kunnat kuntien yhteiseen kunnansairaalaan. Silloin Kärkölän kunta sai käyttöönsä 9 ja Kosken Hl. kunta 3 sairaansijaa diakonissalaitoksen sairaalan sisätautien osastolta. Nyt kuntien käytössä oli yhteensä 37 sairaansijaa diakonissalaitoksen sairaalassa. Vuonna 1967 kunnille vuokrattiin lisää 6 sairaansijaa ja vuonna 1969 vielä 3 sairaansijaa, joten kuntien käytössä oli kaikkiaan 46 sairaansijaa. Diakonissalaitos vuokrasi myös Lahden kaupungille sisätautien osastolta vuonna 1965 25 sairaansijaa ja vuonna 1967 vielä 10 sairaansijaa eli yhteensä 35 sairaansijaa.
Uusien keskussairaaloiden perustamisen myötä myös silmätautiosastojen luku lisääntyi hiljalleen. Sen johdosta Lahden Diakonissalaitoksen sairaalan toinen silmätautien osasto muutettiin vuonna 1966 osittain ja vuonna 1968 kokonaan sisätautien osastoksi. Kun professori Signe Löfgren siirtyi eläkkeelle vuoden 1967 päättyessä, osoittautui silmätautien osaston ylilääkärin viran täyttäminen mahdottomaksi. Tällöin kävi ilmeiseksi, että silmätautien osaston toiminta saattoi jatkua vain Lahden kaupungin ylläpitämänä. Signe Löfgrenin eläkkeelle siirtymisen jälkeen sairaalan johtavana lääkärinä oli sisätautiosaston ylilääkäri Aarne Valle vuoden 1971 loppuun.
Toiminta siirtyy Lahden kaupungille
Silmätautien osaston ylläpitäminen Lahden alueella oli välttämätöntä sen vuoksi, että Lahden (nyk. Päijät-Hämeen) keskussairaalan valmistumisen aika oli vielä hämärän peitossa. Niin diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osasto ja silmälääkärien vastaanotto vuokrattiinkin Lahden kaupungille, joka perusti osastolle ylilääkärin ja apulaislääkärin virat sekä myöhemmin myös osastonlääkärin viran. Sen jälkeen diakonissalaitoksen sairaalan omaan käyttöön jäi enää 13 sairaansijaa.
Vähitellen sairaalan ylläpitäminen kävi Lahden Diakonissalaitokselle taloudellisesti ylivoimaiseksi ja vuoden 1972 alusta koko sairaalatoiminta henkilökuntineen siirrettiin Lahden kaupunginsairaalan toiminnaksi. Sairaalakiinteistö jäi kuitenkin Lahden Diakonissalaitoksen toimintaa jatkamaan perustetun Lahden Diakoniasäätiön omistukseen, Lahden kaupungille suurimmaksi osaksi vuokrattuna.
Muita terveydenhuollon toimintoja
Lahden Diakoniasäätiön toiminta terveydenhuollon hyväksi ei kuitenkaan päättynyt aivan kokonaan. Vaikka laboratorion ja fysikaalisen osaston toiminta lakkasivat, niin röntgenosaston toiminta jatkui keskeytymättä. Tosin röntgenosastokin on sittemmin vuonna 1989 siirtynyt Lääkärikeskus Hemo Oy:n toiminnaksi. Toisaalta Lahden Diakoniasäätiö perusti vuonna 1978 uudelleen fysikaalisen hoitolaitoksen, nykyisen fysiatrian osaston, joka on sijoitettu Diakoniasäätiön ylläpitämän Erkonpuiston eläkekodin rakennukseen. Fysiatrian osastolla toimi jonkin aikaa kirurginen jatkohoidon asema ja siellä on edelleen kuntoutustoimintaan liittyviä erikoislääkärien vastaanottoja.
Lahden Diakoniasäätiö perusti vuonna 1985 sairaalarakennuksen 7. kerrokseen Sotainvalidien sairaskodin eli nykyisen Sotainvalidien veljeskodin, jossa oli silloin 16 hoitopaikkaa. Sotainvalidien hoidosta aiheutuvista kustannuksista on vastannut Tapaturmavirasto. Lahden kaupunki on sitoutunut käyttämään enintään 8 hoitopaikkaa, jos veljeskodin kaikkia hoitopaikkoja ei tarvittaisi sotainvalideja varten. Lahden kaupunki on käyttänyt näitä paikkoja kotisairaanhoidossa olevien potilaiden kuntoutus- ja lomahoitoihin. Vuonna 1989 sairaalarakennukseen rakennettiin uusi 8. kerros, jossa avattiin Sotainvalidien veljeskodin toinen osasto. Myös siinä on 16 hoitopaikkaa.
Lisäys: Diakoniasäätiö vuokrasi vuonna 1994 aikaisemman sairaalarakennuksen toisesta kerroksesta tilat Lahden Yksityiselle Lääkäriasemalle, joka siirtyi vuonna 1997 Lahden Diakoniasäätiön omistukseen nimellä Lahden Diakonialaitoksen Lääkäriasema.
Julkaistu aikaisemmin: Hollolan Lahti 1991: 4: 13–15. Tarkistettu heinäkuussa 2004.
Lähteitä
- Erkamo, P.: Vuosisata diakoniaa Viipurissa ja Lahdessa. Viipurin – Lahden Diakonissalaitos 1869–1969. Lahden Diakonissalaitoksen Säätiö. Pieksämäki 1969.
- Lahden Diakoniasäätiön vuosikertomukset 1940–1990.