Muistelua Simolan sauhupirtistä

"Olin ollut rakentamassa Simolan savupirttiä alusta alkaen. Myös vaimoni ja monet muut hattulalaiset olivat siinä mukana. Kun olimme saaneet pirtin valmiiksi, järjestimme uutispuurojuhlan. Osanotto oli innokasta. Naiset toivat juureksia ja tekivät rosollia. Siellä oli myös sahtia sekä pientä ohjelmaa, kuten kansantanhuja. Talon isäntä oli hyvin innokas Hattula-seuralainen, joka itse jauhoi ensimmäisistä rukiista uutispuuron. Minut valittiin tapahtuman isännäksi. Kolmelta aamuyöllä menimme keittämään puuron. Käsikivillä jauhettu ruis oli oleellista, jotta puurosta tuli varmasti kystä. Isäntänä minulla oli ylläni hämäläistorppareiden tyylinen pitkä valkoinen pellavapaita. Emännällä oli yllään vanhan hämäläistyylin mukainen pitkähelmainen puku. Juhlaväki ehdotti, että minä juhlan isäntänä toivotan juhlaväen tervetulleeksi. Minä ajattelin lausua Hattula-aiheisen runon. Halusin esittää sen runomuodossa, mutta en löytänyt sellaista mistään, joten ajattelin tehdä runon itse. Se kuului näin:

”Hattula, Hattula, kuin ihanainen helmi Hämeen koruvyössä
Vanhus vapaa ain nuori sittenkin
Sun jylhät kivikirkkos, vehreet peltois sarat,
ne kertoo teistä aikain menneitten
Tääl ennen taatot kaskeansa kaatoi keralla karhin kylväin siemenen
Suot hallaiset he pelloks raatoi, sadon korjasi he siunaten,
Myös tyynni jättivät he auran kurjen, kun kutsu synnyinmaalta soi,
Pois kauas karkoittain vainolaisen
Näin kodin, uskonnon he vapaaks loi
Taas, ystäväin, sä tartu auran kurkeen,
näin jatkat töitä isäin menneitten
He sulle kaukaa kumpujenkin yöstä kättä lyövät,
elos onnelliseks siunaten”

Olimme kattamassa pärekattoa. Hanslankareina meillä olivat professori Tanner ja pastori Sahi. Päreen terän mittaa sanottiin riiaksi. Päreiden lyömistä kiinni kutsuttiin riiaamiseksi. Rovasti oli saanut kasvohalvauksen, minkä vuoksi hänen puheensa oli hieman vaikeata. Hän sanoi: ”Sieltä ylhäältä kuuluu niin ihana ääni, että riiataanko siellä? Minä olen tämän aiheen teemoilta niin monta paria yhdistänyt, mutta tämä ei varmaan tarkoittane sitä.” Maatalousnaiset keittivät meille töiden lomassa kahvit. Suontaan kartanonherra kuvasi paljon. Tikapuut seisoivat talon seinää vasten, ja yhtäkkiä pastori otti nipun päreitä kainaloonsa, kiipesi tikkaita puoleen väliin, kääntyi ja sanoi kartanonherralle: ”Otapas nyt minusta kuva, jotta jää jälkipolvillekin todiste että Hattulan kirkkoherra kulkee todellakin päreet kainalossa.”

Oli elojuhla. Päivä oli kaunis ja kesäinen. Väkeä oli paljon. Kaikki olivat ulkona. Esitimme juhlaväelle kansantanhuja. Kirkkoaidan takana oli neljä miestä ja kaksi naista. He olivat havaijilaisia, jotka olivat tulleet Onni Gideonin mukana katsomaan Hattulan vanhaa kirkkoa. He näkivät meidät tanhuamassa kansallispuvuissa. Menimme toivottamaan heidät tervetulleiksi uutispuurolle. He kertoivat, että heidän pitäisi olla Helsingissä tunnin päästä. Minä sanoin että tulkaa nyt ja nappasin toista havaijilaisnaista käsivarresta, jolloin muu seurue tuli perässä. He viipyivät juhlan loppuun asti. He halusivat esittää meille oman tanssinsa. Miehet soittivat kitaraa ja naiset tanssivat ihmeellistä käärmetanssia. Voi herran tähden, miten siroja ja kauniita naisia he olivat! Tanssiessaan heidän pitkät punaiset kyntensä näyttivät leijuvan ilmassa."

Mies, s. 1926