Sairio

Tiedosto:Hätilä, Sairio.jpg

Kuva: Hannu Vallas

Sairio on Hämeenlinnan kaupunginosa, joka sijaitsee noin 2,5 kilometrin päässä keskustasta. Sairio on alkuperäistä Hämeenlinnaa ja on kuulunut kaupunkiin vuodesta 1639 lähtien. Sairio on entisiä Saaristen virkatalon maita. Kun Hämeen linna vielä oli alkuperäisessä toiminnassaan, Sairionrannan alueen läpi virtasi joki, jossa on ollut koski. Kosken vesivoimalla käytettiin pientä myllyä, jolla jauhettiin viljaa linnan varusväen tarpeisiin.

<widget type="googlemap"> <marker lat="61.012451" lon="24.476237">Sairio</marker> </widget>

Sairion rajat kulkevat Aulangonjärveltä Lusikkaniemen kärjestä Aulangontien poikki Vanajaveden ylittävälle rautatiesillalle. Sieltä raja kulkee Vanajavettä pitkin Varikonniemen lahteen asti, josta itään Antinkujan kaakkoispuolelta Sairionkadun vierestä ja lopuksi metsäalueen poikki takaisin Aulangonjärvelle. Sairio on osa Suomen suurinta yhtenäistä pientaloaluetta. Alueen asemakaavoitus aloitettiin vuonna 1912, kun arkkitehtitoimisto Jung & Bomansson laati suunnitelman rantavyöhykkeen kortteleiden rakentamiseksi. Kaavassa oli 124 asuin- ja 11 tehdastonttia. Arkkitehti Elias Kaalamon laatima, edellistä laajemman alueen käsittävä asemakaava vahvistettiin vuonna 1936. Aulangontien pohjoispuolisen alueen rakennuskanta on pääosin 1940-1950-luvuilta. Tällä asuinalueella on lähes säännöllisessä ruutukaavassa suuria tontteja rintamamiestyyppisine taloineen.

Alueella sijaitsi aikaisemmin Metsäliiton ja vuonna 1929 perustetun Turkistehtaan rakennukset, jotka purettiin uuden Sairionrannan asuinalueen tieltä. Metsäliitto siirsi vaneri- ja lastulevytehtaan tytäryhtiölleen Finnforestille vuonna 1989, ja nimi muuttui Metsä-Serlaksi. Tehdas suljettiin vuonna 1991. Suomen Turkis lopetti vuonna 2000.

Sairion päiväkoti toimii entisessä Sairion keuhkotautiparantolan rakennuksessa, joka on rakennusmestari E.A. Talpon 1930 suunnittelema. Vanajaveden puoleisella sivulla on suuri avoin lepopaviljonki. Puinen piharakennus lienee samalta ajalta.

Karlberg

Aulangontien varrella on pieni, yhtenäinen omakotialue. Alue siirtyi Hugo Standertskjöldiltä kaupungin omistukseen vuonna 1926. Vuonna 1946 tälle Herrojen asevelikyläksi kutsutulle alueelle kaavoitettiin 28 omakotitonttia. Ensimmäiset tontit rakennuttivat teollisuusneuvos Sulo Lonka (Karlbergintie 18), kaupunginarkkitehti Olavi Sahlberg (Karlbergintie 17) ja rakennusurakoitsija Veikko Kummila (Aulangontie 83) vuonna 1948. Kaikki kolme rakennusta ovat Sahlbergin suunnittelemia. Karlbergintie 15 ja 16 olivat valmistuessaan vuosina 1955–1956 Leppäkosken Tiilitehdas Oy:n esittelytaloja, jotka suunnitteli arkkitehti Olavi Sahlberg. Hän suunnitteli vuonna 1957 myös Hämeenlinnan Verkatehdas Oy:n työsuhderesidenssit Aulangontie 85:ssä: kaksi vinokattoista asuinrakennusta, jotka arkkitehtuuriltaan muistuttavat Hattelmalan sairaalan lääkärien rivitaloja. Arkkitehti Mika Erno on suunnitellut rakennukset tonteille Karlbergintie 25 (1956) ja Aulangontie 77 (1959). Rakennusmestari Reino Salminen on myös suunnitellut useita taloja Karlbergiin: Aulangontie 77 (1961), Aulangontie 81 (1965), Karlbergintie 7 (1959), Karlbergintie 14 (1958). Kouluneuvos Jääskisen talo (Karlbergintie 22) on Heikki Aitolan arkkitehtiylioppilaana suunnittelema. Aulangon maisemakokonaisuuteen liittyy myös läheinen, Vanajavirran ylittävä teräsrakenteinen rautatiesilta vuodelta 1924. Kun toinen raidepari valmistui 1960, tänne siirrettiin Savonlinnasta Kyrönsalmen siltana toiminut kaarisilta, joka on rakenteeltaan edellisen kaltainen.

Sairionrannan asutusalue

Kun Sairionrannan viimeisetkin teollisuuden alat lopettivat toimintansa, alue päätettiin kaavoittaa uudeksi uniikiksi asuinalueeksi. Rautatien ja Vanajveden läheisyyteen suunniteltiin 2000-luvulla villa-tyyppistä pientaloja, terassimaisia kerrostaloja ja rivitaloja. Alueelta on kaunis näkymä järven yli linnaan sekä vanhalle Linnankasarmille. Palvelut ja kaupungin keskusta on kävelymatkan päässä, samoin Aulangon kylpylä ja puistometsä. 

Lähteet

Kaupunki kuvissa III. Hämeenlinna 2011

Rakennettu Häme. Hämeen liitto. Hämeenlinna 2003. ISBN 951-682-717-9

 http://goo.gl/43DbP