Hollolan kuolovuosi 1868

Arno Forsius

Julkaistu aiemmin: Arno Forsiuksen kotisivuilla (avautuu uuteen välilehteen)

Katso myös kirjoitusta Katovuosi 1867 ja sen seuraukset Lahden seudulla.

Kuva: Radanrakentajien hautausmaa Salpausselän harjulla Lahden kaupungin Joutjärven kaupunginosassa. Hautausmaa oli käytössä vuosina 1868–1869, jolloin se kuului Hollolan kunnan Järvenpään kylään. Siihen on haudattu arvion mukaan n. 300 vainajaa. Vuonna 1978 otetussa valokuvassa näkyvät selvästi painaumat, jotka ovat syntyneet hautarivien kohdalle maatumisen seurauksena. Valok. Arno Forsius, Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Historia tuntee Suomessa useita ns. kuolovuosia, joiden aikana on kuollut huomattavan suuri määrä paikkakunnan, maakunnan tai koko valtakunnan asujamistosta. Syynä ovat meillä olleet nälänhätä tai vakavat kulkutaudit, tai usein molemmat yhdessä. Taudeista pelätyimpiä ovat olleet rutto, kolera ja isorokko, mutta suuria väestömenetyksiä ovat saaneet aikaan myös punatauti ja pilkkukuume. Varhaisempina aikoina tiedot kuolleisuudesta ovat olleet usein hyvinkin summittaisia, ja vasta seurakuntien väestötilastojen parannuttua väestötappiot ja niiden syyt olivat tarkemmin selvitettävissä.

Pilkkukuume iskee

Melkein koko Suomessa oli 1860-luvulla useita katovuosia. Vuonna 1867 kato muodostui laajoilla alueilla Suomessa ja Pohjoismaissa varsin ankaraksi, paikoin lähes täydelliseksi. Vähät ravintovarastot oli käytetty vuoden loppuun mennessä, ja jo alkuvuodesta alkoi Savosta sekä Pohjanmaalta vyöryä etelää kohden ruokaa ja työtä etsiviä ihmisjoukkoja. Paikkakuntien asukkaat hätistivät heitä koko ajan eteenpäin, sillä heidän pysähtymisensä jollekin paikkakunnalle olisi merkinnyt tuhoa kaikille. Asunnot olivat tupaten täynnä ja ahtaissa oloissa kulkutautien leviämiselle oli erinomaiset mahdollisuudet.

Valtio yritti hankkia väestölle työtä ja elintarvikkeita. Eräs työkohde oli rautatien rakentaminen Riihimäeltä Pietariin. Jo vuoden 1868 alussa Hollolaan hakeutui sitä varten suuria määriä ihmisiä työn ja toimeentulon toivossa. Maaliskuussa Hollolassa puhkesi vaatetäiden levittämänä runsaasti kuolemantapauksia aiheuttanut pilkkukuume-epidemia, joka levisi muutamassa kuukaudessa lähes kaikkiin Hollolan kyliin ja samanaikaisesti muualta tulleiden radanrakentajien keskuuteen. Pilkkukuumeen lisäksi Hollolassa esiintyi vuoden 1868 aikana muitakin kulkutauteja, mm. toisintokuumetta, punatautia ja isorokkoa, ja myös niihin menehtyi huomattava määrä ihmisiä.

Radanrakentajista oli pahimmillaan sairaana neljäsosa huhtikuussa 1868. Heitä varten perustettiin kulkutautisairaaloita Hausjärvelle, Kärkölään ja Hollolaan. Kaikissa näissä sairaaloissa hoidettiin vuoden 1868 aikana yhteensä 2754 potilasta, joista kuoli 522 eli 19 %. Kuolleita vieraspaikkakuntalaisia radanrakentajia varten perustettiin erilliset hautausmaat mm. Hausjärvelle, Kärkölään, Hollolaan ja Nastolaan.

Hollolassa pilkkukuumeeseen tai toisintokuumeeseen kuolleita oli maaliskuussa 7, huhtikuussa 35, toukokuussa 85, kesäkuussa 130, heinäkuussa 85, elokuussa 45 ja sen jälkeen kuukausittain 15–30 syys-, loka-, marras- ja joulukuussa. Kaikkiaan Hollolan asukkaista kuoli vuoden l868 aikana pilkku- ja toisintokuumeeseen 495 asukasta ja sen lisäksi muihin tauteihin hieman runsaasti saman verran eli 515 asukasta. Kaikkiaan vuoden aikana Hollolassa kuoli siis 1010 asukasta, eli joka seitsemäs, sillä pitäjän asukasluku oli alkuvuodesta 7085. Keskiväkiluvun mukaan kuolleisuudeksi saadaan 151,5 o/oo. Virallisten kuolinsyytilastojen mukaan Hollolassa ei kuollut yhtään asukasta nälkään, mutta turvotuksen oirein nälkään menehtyneitä saattoi sisältyä "vesitautiin, hengenahdistukseen, keripukkiin ja keltatautiin" kuolleiden lukemaan, joka oli vuonna 1868 kolminkertainen tavanomaiseen verrattuna. Kuolleiden kokonaismäärä oli n. viisinkertainen normaalivuosiin verrattuna.

Pilkkukuume iski usein lähes samanaikaisesti talon kaikkiin asukkaisiin. "Oli mieltä kuohuttavaa”, totesi piirilääkäri Ringbom vuosikertomuksessaan, "tavata usein perhekuntia, joissa kaikki ihmiset samalla kertaa makasivat sairaina eikä ollut ketään, joka olisi voinut ojentaa näille kärsiville edes siemausta vettä." Hollolassa perustettiin kolme tilapäistä kulkutautisairaalaa. Piirilääkäri Ringbomin mukaan ”nämä sairaalat eivät vastanneet niille asetettua tarkoitusta, sillä niihin ei voitu saada mahtumaan kaikkia, jotka yrittivät päästä niihin, ja ne olivat siten pian ääriään myöten täynnä. Sen vuoksi ja koska niukat varat eivät sallineet muuta kuin näiden sairaaloiden epätäydellisen varustamisen, muodostui kuolleisuusprosentti näissä tavattoman suureksi. Sitä paitsi niitä pidettiin turvapaikkoina, joissa köyhät olisi pitänyt varustaa ravinnolla ja vaatteilla, ja moni joka otettiin niihin ilmoitetun sairauden vuoksi, lähti jälleen pian pois, suuresti mielensä pahoittaneena odotuksiin nähden kehnon ruoan vuoksi, jota niissä tarjottiin” Tautiin ei ollut olemassa mitään tehokasta lääkettä.

Vuosikertomuksessaan Ringbom pohdiskelee pitkään syitä vuoden 1868 kulkutauteihin ja niiden suuriin tuhoihin: "Myötävaikuttavina syinä pilkkukuumeen, kuten epidemioiden yleensäkin, huomattavaan leviämiseen voidaan esittää muun muassa alueen väestön keskuudessa yleisesti vallitseva siivottomuus, siivoaminen ja asuinhuoneiden tuulettaminen tulevat sangen harvoin kysymykseen, ja vieläpä lämpimimpinä kesäpäivinä pidetään ikkunat ja ovet huolellisesti suljettuina, samoin on tavallista, että melkein kaikissa maataloissa ovat tunkio ja eläinsuojat ihmisasumusten yhteydessä ja niin lähellä asuinhuoneita kuin mahdollista, minkä täytyy suuressa määrin vaikuttaa haitallisesti yleiseen terveydentilaan, samoin myös eräänä syynä sairauksien esiintymiseen ja suurempaan leviämiseen voidaan esittää puhtaan ja kelvollisen juomaveden puute, joka on erityisen tuntuva hyvin lämpiminä ja kuivina kesinä, jolloin monet kaivot kuivuvat aivan kokonaan. Tämä puute olisi monta kertaa kuitenkin melko helposti autettu puhdistamalla ja varustamalla laskuojalla lähteet, joita usein on aivan lähistöllä, mutta siitä ei pidetä huolta, koska ei voida oppia ymmärtämään kelvollisen juomaveden hyötyä ja tarvetta."

Hautaamisen vaikeudet

Nimimerkki "Pater" totesi huhtikuun alussa 1868 sanomalehdessä Hufvudstadsbladet julkaistussa artikkelissa: "Kuten tiedät, on meidän seutumme enimmäkseen säästynyt kulkutaudeilta - nyt ei asia ole enää näin. Kuumetaudit vierailevat useimmissa kylissä ja taloissa, moni on myös menehtynyt ja siirtynyt pois kaikesta ajallisesta kurjuudesta; viime viikolla haudattiin pitäjässämme 26 ruumista – tästä näet että kuolleisuus on arveluttavaa," Tällöin myös vieraspaikkakuntalaiset radanrakentajat, jotka kuolivat Hollolassa, jouduttiin kuljettamaan ja hautaamaan Hollolan kirkon ympärillä olevalle hautausmaalle. Tästä aiheutuneita vaikeuksia käsiteltiin 4. p:nä toukokuuta pidetyssä kuntakokouksessa: "Sittekuin rautatien rakennus alkoi on sanotun rakennuksen työntekijöitä jo eräitä kuolleet ja Hollolan kirkkomaahan haudatut ja koska arvattavasti näin tautisena aikana kuolleitten luku heissä yhä enenee, niin kysyttiin kunnan jäseniltä mitä he katsovat soveliaksi tästä päättää. Asiasta keskusteltuaan seisahtuivat siihen päätökseen että tästälähin ei enään ottaa näitä työmiehiä hautausmaahan vastaan, vaan saisivat itsellensä omaa senkalttaista maata toimittaa. Muista vieraista käypäläisistä ja senkalttaisista jotka Hollolan pitäjässä kuolevat ja täällä haudataan määrättiin hautarahaa 1 markka ruummista, jota maksua kunkin kuolleen kotopitäjä olis uhkapää suorittaman."

Vaikka vieraspaikkakuntalaiset haudattiin toukokuusta lähtien rautatieläisten omiin hautausmaihin, tuotti oman pitäjän vainajien kuljetus ja hautaaminen huomattavia vaikeuksia etenkin touko- ja kesäkuussa, jolloin kuolleisuus oli suurimmillaan. Vainajia kerrotaan löydetyn metsistä, ulkorakennuksista ja pihoiltakin. Kesäkuussa kuoli joskus jopa 13 pitäjän asukasta saman päivän aikana.

Hautaamiseen liittyviä terveydellisiä ongelmia tarkasteltiin myös piirilääkäri Ringbomin vuosikertomuksessa: "Tässä yhteydessä en voi olla viittaamatta erääseen seikkaan, joka ansainnee yleisempääkin huomiota. Monin paikoin maaseudulla on vielä niin, että hautausmaat ovat kirkkojen vierellä ja siten myös ihmisasumusten välittömässä läheisyydessä, ja kun runsaamman kuolleisuuden aikana haudataan jopa 40–60 ruumista viikossa, kuten oli laita viime kesänä [1868] osassa piirin pitäjiä, niin on helppoa ymmärtää se vahingollinen ja sangen turmiollinen vaikutus, joka sellaisella seikalla on yleiseen terveydentilaan. Ainakin minä olin usein toistuvilla matkoillani viime kesänä monta kertaa tilaisuudessa vakuuttumaan siitä rutonomaisesta hajusta, joka hautausmailta levisi laajalti ympäriinsä, erityisesti iltaisin ja öisin." Ringbom epäili syyksi sitä, ettei vainajia aina haudattu tarpeeksi syvälle. Hän esitti lisäksi, että hautausmaita ei saisi laajentaa nykyisillä sijaintipaikoillaan, vaan että ne pitäisi kokonaan siirtää syrjäisille ja aukeille alueille.

Lopuksi

Katovuosi 1867 kohtalokkaine seurauksineen oli onnettomien yhteensattumien summa. Suomessa kuoli vuonna 1868 kaikkiaan 137 720 asukasta eli 79 o/oo väkiluvusta, mikä oli n. 2,5-kertainen määrä tavanomaiseen verrattuna. Suurin osa ”ylimääräisestä” kuolleisuudesta aiheutui pilkkukuumeesta ja toisintokuumeesta, jotka levisivät nälänhädän vuoksi liikkeelle lähteneiden ihmisjoukkojen keskuudessa. Rautatien rakentamista ei voida yksinään syyttää Hollolan vaikeuksista, sillä kuolleisuus oli jopa hieman runsaampi Orivedellä, Ruovedellä ja Parkanossa, joissa rautatietä ei rakennettu. Maakunnista joutui eniten kärsimään Häme, jossa kuolleisuus oli keskimäärin 106,5 o/oo, eli n. 3,5-kertainen tavallisiin vuosiin verrattuna.

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2009. Julkaistu: Tiimalasi 1/2009, Suomen Hautaustoimistojen Liiton julkaisu, s. 8–9. Kirjoitus perustuu tutkimukseen: Arno Forsius, Katovuosi 1867 ja sen seuraukset Lahden seudulla. Tutkimuksia XVII/1980. Lahden museo- ja taidelautakunta. Lahden kaupungin painatuskeskus 1980. Lähteet on mainittu tässä tutkimuksessa.