Ero sivun ”Sata vuotta vanhainkotitoimintaa Hollolassa 1892 - 1992” versioiden välillä

Häme-Wikistä
imported>Wiki-ylläpito
(lisätty linkki)
Ei muokkausyhteenvetoa
 
(Yhtä välissä olevaa versiota toisen käyttäjän tekemänä ei näytetä)
Rivi 84: Rivi 84:
[[Luokka:Sosiaalihuollon historia]]
[[Luokka:Sosiaalihuollon historia]]
[[Luokka:Hollola]]
[[Luokka:Hollola]]
[[Luokka:Arno Forsius|Forsius, Arno]][[Category:Päijät-Häme-wiki]]

Nykyinen versio 12. maaliskuuta 2023 kello 10.37

Arno Forsius

Julkaistu aiemmin: http://www.saunalahti.fi/arnoldus/hol_vanh.html

Johdanto

Köyhäinhoito oli tapahtunut Hollolassa 1800-luvun alusta yleisen käytännön mukaisesti jakamalla köyhille avustuksia ja sijoittamalla heitä hoidettavaksi köyhäinruotuihin. Sen lisäksi annettiin lapsia ja sairaita hoidettavaksi taloihin korvausta vastaan. Näistä tilaisuuksista kehittyi aivan virallisia huutokauppoja. Moni köyhä joutui turvautumaan kerjäämiseen henkensä pitimiksi.

Vaivaishoidon tarkastelija G. A. Helsingiuksen 1880-luvulla julistamat vaivaishoidon uudistukset alkoivat parantaa köyhien tilannetta, mutta samalla ne johtivat köyhäinhoidon kustannusten kohoamiseen. Kustannusten nousu oli Hollolassakin perusteena, kun kunnallislautakunnan esimies vuonna 1889 esitti ajatuksen vaivaistalon rakentamisesta. Valittu komitea ehdotti vuonna 1891 vaivaistaloa varten Lahden kylässä olevaa tilaa, jonka omisti Karl Fredrik Lotila lapsineen.

Kuntakokous päätti ostaa talon ja pystyttää vaivaistalon sen läheisyyteen. Arkkitehti C. R. Rosenbergiltä tilattujen piirustusten mukaan Lotilan talon pihapiiriin rakennettiin varsinainen vaivaistalo 46 työläiselle, sairastalo 24 hoidettavalle ja houruintalo 7 hoidettavalle. Vaivaistalon tarkoituksena oli "pitää huolta kunnan tarwitsewaisista täysikaswuisista jäsenistä, hankkia heille tilaisuutta askaroimiseen ja työhön sekä pakottaa laiskat tekemään työtä itsensä ja omaistensa ylläpidoksi."

Lotilan vaivaistaloon otettiin ensimmäiset 16 hoidokkia 1.11.1892, 15 hoidokkia myöhemmin marraskuun aikana ja 18 hoidokkia joulukuun aikana. Siten hoidokkeja oli vuoden 1892 päättyessä yhteensä 49. Vaivaistalon valmistuttua ruotuhoito päättyi. Elätteelle antamista käytettiin yhä, mutta huutokaupoista oli luovuttu. Vuoden 1895 lopulla todettiin jo, että vaivaistalossa oli tilanpuutetta, eikä edes välttämättömän avun tarpeessa olevia voitu enää sijoittaa hoitoon. Sen vuoksi oli jouduttu ottamaan vaivaistalon käyttöön myös Lotilan talon vanha päärakennus.

Lahden kaupungin vaivaishoidon erottaminen

Kun Lahden kaupunki perustettiin 1.11.1905 ja erotettiin Hollolan kunnasta, pyrki kaupunki saamaan haltuunsa Lahden kauppalan osuuden vaivaistalosta. Keskinäisissä neuvotteluissa päästiin tulokseen, että kummallekin kunnalle kuuluisi niiden asukkaiden maksamia vaivaismaksuja vastaava osuus vaivaistalosta sen rakentamisen jälkeiseltä ajalta. Siten Lahden kaupungin tuli saada käyttöönsä yhteensä 10 hoitopaikkaa, niistä 6 työläisosastolla, 3 sairasosastolla ja 1 houruinosastolla. Hollolan kunnan käyttöön jäi vastaavasti 40 paikkaa työläisosastolla, 21 paikkaa sairasosastolla ja 6 paikkaa hopuruinosastolla eli yhteensä 67 hoitopaikkaa.

Kunnat hyväksyivät tehdyn esityksen, mutta erityisesti vuotuisten hoitokustannusten jakaminen niiden kesken osoittautui vaikeaksi. Sen vuoksi Hollolan kuntakokous sanoi sopimuksen irti joulukuussa 1910. Lahden kaupunki ei saanut sen jälkeen enää uusia hoidokkeja Lotilan vaivaistaloon. Toisaalta kaupunki ei myöskään ottanut pois siellä ennestään olleita hoidokkejaan. Kaupungin hoidokkien määrä Lotilassa väheni hiljalleen ja lahtelaisten hoito siellä päättyi vuonna 1918. Asian taloudellinen selvittely kesti useita vuosia ja se saatiin lopulliseen päätökseen vasta vuonna 1934.

Lotilan vaivaistalo laajentaminen

Lotilan vaivaistalo oli alun pitäen huomattavan suuri. Suuressa vaivaistalossa jouduttiin tekemään jatkuvasti kunnostustöitä ja parannuksiakin saatiin aikaan. Kuntakokouksessa esitettiin vuonna 1906 vesijohdon rakentamista vaivaistaloon, "paitsi hourujen huoneisiin." Piha-alueella oli kahdeksankulmainen kaivorakennus, jota on myöhemmin alettu nimittää ruumishuoneeksi ja ruumiinavaus- eli leikkaushuoneeksi. Vesijohdoissa jouduttiin tekemään korjauksia jo vuonna 1911. Vaivaistalolle päätettiin vuonna 1913 hankkia Lahden sähkölaitokselta sähkövalo ja korvata sillä käytössä olleet öljylamput.

Ruumishuonetta koskeva lisäys tammikuussa 2005: Edellä mainittu kaivorakennus ja kaivo tulivat tarpeettomiksi, kun Lotilan kunnalliskoti liitettiin Lahden kaupungin vesijohtoverkkoon. Koska rakennus oli viileä lämpimilläkin ilmoilla, alettiin sitä käyttää vainajien säilyttämiseen ennen hautausmaan ruumishuoneelle siirtämistä. Tästä johtuu siis kaivorakennuksen nimittäminen kunnalliskodin ruumishuoneeksi. Ruumisarkku mahtui rakennuksen lankuista tehdylle lattialle niin, että sen ympäri pääsi kävelemään. Tila oli kuitenkin sen verran ahdas, että täydellistä oikeuslääkeopillista ruumiinavausta eli -leikkausta oli varmaankin vaikeaa suorittaa siellä. Silti kaupunginlääkäri on saattanut käydä siellä tekemässä ulkoisen ruumiintarkastuksen ja osittainen ruumiinavauskin on ollut mahdollisuuksien rajoissa. Ruumiinavauksista tämän kirjoittajalla ei ole varmaa tietoa. [Selventäviä tietoja on antanut sairaanhoitaja, ent. vanhainkodin johtaja Kaarina Åstedt.]

Vaivaistalon ensimmäinen johtajatar oli Aleksandra Paananen. Pitkäaikaisia johtajattaria olivat Dagmar Forss ja Olga Vahtimäki. Vaivaistaloon otettiin 1910 mielisairaiden hoitajaksi tähän tehtävään perehtynyt henkilö, neiti Amanda Rantanen. Hänen jälkeensä tehtävää hoitivat Saimi Mikkola vuodesta 1911 ja Alma Wilén vuodesta 1914. Vaivaishoidon neuvoja ja tarkastaja olivat Hollolan vaivaistalossa käydessään aina todenneet laitoksen hyvin hoidetuksi. Vaivaistalon sairasosastolle jouduttiin kauden alussa ottamaan myös äkillisesti sairastuneita tai vammautuneita muutaman kerran vuodessa, kuten kunnanlääkäri J. H. Vitalin vuosikertomuksista voidaan todeta.

Lotilan vaivaistalossa alkoi esiintyä jatkuvaa tilanahtautta 1910-luvulla, siitäkin huolimatta, että Lahden kaupunki ei enää saanut sinne uusia hoidettavia. Kunnallislautakunnassa pohdittiin jo vuonna 1912 päärakennuksen tai sairasosastorakennuksen laajentamista ja asian johdosta päätettiin tiedustella ohjeita vaivaishoidon neuvoja Axel Nilssonilta. Keväällä 1913 harkittiin 20 uuden hoitopaikan hankkimista mahdollisimman pian, sillä vaivaistalon tarpeisiin oli jouduttu vuokraamaan erillinen rakennus hoidokeille. Tammikuussa 1914 oli taas esillä sopivan huoneiston vuokraaminen 8–10 hoidokkia varten.

Vaivaistalon laajennusta varten hankittiin piirustukset arkkitehti Axel Mörneltä ja rakennustyöt päästiin aloittamaan syksyllä 1914. Entisen päärakennuksen jatkoksi itäpäätyyn tullut uudisosa valmistui seuraavan talven aikana. Rakennustyöt tarjosivat työtä oman kunnan työttömille, jotka muuten olisivat olleet vaivaisavun tarpeessa. Rakennuspuita saatiin vaivaistalon omasta metsästä. Vuoden 1916 aikana rakennettiin kunnalliskodin tontin etelälaidalle Hollolan kunnan kulkutautisairaala. Sen tiloissa toimi Hollolan kunnantoimisto 1920-luvulta alkaen yli 40 vuoden ajan.

Lotilan kunnalliskoti

Köyhäinhoitolaki tuli voimaan vuoden 1923 alussa. Silloin alettiin jo yleisesti puhua kunnalliskodeista. Lotilan kunnalliskodin toiminta jatkui jokseenkin ennallaan. Sairaiden lukumäärän lisääntyessä sinne saatiin sentään sairaanhoitajatar vuonna 1923. Lahden kaupungin sisälle jäänyttä kunnalliskotialuetta kohtaan esiintyi toistuvasti myyntipaineita, mutta kunnallislautakunta totesi vuonna 1924, että Lotilan tilaa ei ole aihetta myydä, "koska köyhäinhoidokkeja varten tarvitaan tilan rakennuksia ainakin niin kauan kuin esikaupunkialue kuuluu Hollolan kuntaan." Tuolloin oli jo vireillä suuri alueliitos Hollolasta Lahteen.

Kulkutautipotilaitakin jouduttiin vuonna 1927 sijoittamaan kunnalliskotiin eristettyyn huoneeseen pikkulavantaudin vuoksi, koska samalla tontilla sijaitseva kulkutautisairaala oli täynnä. Lotilan talon vanha päärakennus, jota oli myös käytetty hoidokkien sijoittamiseen, purettiin vuonna 1928. Silloin oli jo harkittu jonkin aikaa uuden kunnalliskodin rakentamista päärakennuksen huonokuntoisuuden vuoksi. Köyhäinhoitolain 10 vuoden siirtymäkausi oli umpeutumassa ja kunnalliskoti olisi pian saatava lain edellyttämään kuntoon. Kunta sai vuonna 1931 vielä lykkäystä rakentamiseen, kunnes esikaupunkikysymys olisi ratkennut, mikä tapahtui vuoden 1933 alussa tapahtuneen aluemenetyksen seurauksena.

Mielisairaiden hoito tuotti jatkuvasti ongelmia. Valtion viranomaiset tiedustelivat vuonna 1933, oliko kunnalliskodin mielisairaiden hoitajattarella mielisairaanhoitajan pätevyys. Koska Alma Wilénillä ei sitä ollut, pyysi hän puoltolausetta saadakseen lääkintöhallituksen suostumuksen hoitaa edelleen virkaansa. Mielisairaiden ulkoilua varten oli mielisairastalon taakse aidattu korkeista lankuista suljettu piha-alue. Mielisairasosastolla oli oltava erillinen ohjesääntö, joka hyväksyttiin ja vahvistettiin vuoden 1936 alussa. Kun kunnanlääkärin virka 1935 lakkautettiin, tehtiin Hollolan piirilääkärin virkaan siirtyneen J. A. Kantalan kanssa sopimus kunnalliskodin ja lastenkodin lääkärin tehtävien hoitamisesta. Hollolan kunta oli aina vuoteen 1948 saakka ilman omaa kunnanlääkäriä.

Kunnalliskodin todettiin jälleen vuonna 1936 olevan kunnostamisen tarpeessa eikä se täyttänyt enää lainsäädännön vaatimuksia. Silloin päätettiin tehdä kunnalliskodissa uudistuksia, mutta samalla kunnanvaltuusto asetti toimikunnan suunnittelemaan kunnalliskodin ja kulkutautisairaalan siirtoa Okeroisiin Ylikartanon maille. Tästä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin toistaiseksi.

Talvisodan alettua päätettiin joulukuussa 1939 siirtää hoidokit tarvittaessa kirkonkylään kunnantuvalle. Heidät kuitenkin siirrettiin Pyhäniemen koululle, ja sen jouduttua puolustusvoimien käyttöön, edelleen Kutajoen koululle. Joitakin hoidokkeja siirrettiin Kärkölän kunnalliskotiin ja yksi Lammin huoltolaan. Mielisairasosaston hoidokit olivat kuitenkin koko ajan Lotilassa. Helmikuun lopulla 1940 tapahtuneessa Lahden suurpommituksesssa kunnalliskodin rakennukset vaurioituivat ja yksi hoidokki sai surmansa päähän osuneesta sirpaleesta. Rakennukset kärsivät vaurioita myös maaliskuun alussa 1940 tapahtuneessa pommituksessa.

Kesällä 1940 kunnalliskotiin oli sijoitettuna viipurilaisia ja vuonna 1941 valkjärveläisiä hoidokkeja. Jatkosodan aikana kunnalliskoti vaurioitui vuonna 1942 Lahden pommitusten yhteydessä.

Rauhan tultua voitiin jälleen todeta, että Lotilan kunnalliskoti oli jäänyt jälkeen kehityksestä ja rappeutunutkin pahoin. Asioita yritettiin korjata toimintaa kehittämällä. Kunnalliskodin hallintoa varten oli olemassa erillinen johtokunta vuosina 1946–1980. Kunnalliskodin uusi ohjesääntö hyväksyttiin ja vahvistettiin vuonna 1948. Sairasosastolle saatiin apuhoitajan toimi vuonna 1951. Vaikka kunnalliskodissa oli mielisairaspaikkoja virallisesti vain seitsemän, oli mielisairaita siitä huolimatta usein hoidettavana lähes parikymmentä. Sen vuoksi oli vuonna 1952 perustettava toinen mielisairaanhoitajan virka.

Pyhäniemen kunnalliskoti ja vanhainkoti

Hollolan kunnalliskodin uudistamista ei voitu 1950-luvulla enää lykätä. Sosiaalihuollon piiritarkastaja Eeva Salo mm. esitti vuonna 1952 kunnalliskodin ohjesäännön uusimista sekä uuden kunnalliskodin suunnitelman kiirehtimistä. Uuden kunnalliskodin rakentamiseen vaikutti kolmekin eri seikkaa, kunnalliskodin ajanmukaistamisen tarve, jälleen vireillä ollut aluesiirto Hollolasta Lahteen, joka tapahtui vuoden 1956 alussa, sekä vuonna 1952 voimaan tullut mielisairaslaki, joka antoi kunnille mahdollisuuden rakentaa ns. B-mielisairaaloita pitkäaikaisia ja muuten helppohoitoisia mielisairaita varten.

Kunnalliskodin siirtoa muualle oli harkittu aikaisemminkin, mm. 1930-luvun puolivälissä Okeroisiin Ylikartanon maille. Vuonna 1952 Hollola päätti rakentaa uuden vanhainkodin Pyhäniemen alueelle. Mielisairasosastoa pohdittaessa päädyttiin muodostamaan siitä erillinen B-sairaala. Vanhainkodin ja B-mielisairaalan rakentaminen otettiin huomioon jo vuoden 1953 talousarvion laadinnan yhteydessä. Piirustukset vanhainkotiin laati V. R. Rytöhonka.

Uusi Pyhäniemen vanhainkoti valmistui syksyllä 1954 ja se hyväksyttiin otettavaksi käyttöön joulukuussa 1954. Siinä oli yhteensä 70 hoitopaikkaa, niistä yleisellä osastolla 40 ja sairasosastolla 30. Sairasosaston paikoista oli varattu mielisairaita varten kolme ja tuberkuloosipotilaita varten kolme. Laitoksen lääkärinä toimi kunnanlääkäri (vuodesta 1972 terveyskeskuslääkäri), joka kävi laitoksessa 1–2 kertaa viikossa.

Kunnalliskodissa vuonna 1956 hoidettujen määrä oli yhteensä 118, joista oman kunnan asukkaita oli 82, vieraskuntalaisia 20 ja siirtoväkeen kuuluvia 16. Silloin osa hoidettavista oli vielä työkykyisiä. Vuonna 1957 hoidettavista osallistui työhön kymmenen naista ja viisi miestä. Naiset tekivät käsitöitä, kuorivat perunoita sekä auttoivat astiain pesussa ja siivouksessa. Miehet tekivät talvella halko- ja lumitöitä sekä osallistuivat kesällä puutarhatöihin. Kunnan maatilan töissä kävi ajoittain kesällä kolme miestä.

Vaikka vanhainkodissa hoidettavien kunto jatkuvasti heikkeni, pystyivät vielä 1970-luvun alussa useat yleisen osaston asukkaista viettämään kesänsä omissa mökeissään. Vuoden 1971 lopulla laitoksessa oli 5–6 vanhusta, joiden arvioitiin tulevan toimeen mukavuuksin varustetussa asunnossa kotipalvelun turvin.

Sairasosaston lisäsiiven rakennustyöt aloitettiin vuoden 1972 lopulla. Uusi siipi otettiin käyttöön kesäkuun alussa 1973, jolloin sairasosastolle saatiin lisää 10 hoitopaikkaa. Sen lisäksi suoritettiin henkilökunnan asunto-osassa muutostöitä, joiden johdosta yleiselle osastolle saatiin vuoden 1974 alusta lisää kahdeksan hoitopaikkaa. Näin toimenpiteiden jälkeen vanhainkodissa oli yhteensä 88 hoitopaikkaa, joista yleisellä osastolla 48 ja sairasosastolla 40.

Vuonna 1982 vanhainkotiin jonottavia oli noin 20–25 henkeä. Kuormitus oli sairasosastolla n. 120 %, yleisellä osastolla n. 91 %. Vuoden aikana aloitti työnsä avohuollon ja vanhainkodin yhteinen sosiaalihoitaja. Hollolassakin vanhainkodin luonne oli vähitellen muuttunut yhä enemmän hoivakodin suuntaan. Hoivan tarpeessa olevien vanhusten lisäännyttyä ei vuodesta 1984 alkaen tehty enää eroa yleisen ja sairasosaston välillä. Muutosta todistaa myös se, että vanhainkodin henkilökunnan määrä oli lisääntynyt vuosina 1945–1985 lukumääräisesti yli kolminkertaiseksi ja suhteessa hoidettavien määrään nelinkertaiseksi. Sen jälkeen henkilökunnassa ja hoitopaikkojen määrässä on tapahtunut vain vähäisiä muutoksia.

Vanhainkodissa oli jo vuodesta 1982 kaksi lyhytaikaishoitopaikkaa. Avohuollon helpottamiseksi niiden määrää on lisätty tarpeesta riippuen ja niitä on ollut enimmillään kymmenenkin. Pysyvän vanhainkotipaikan saamisesta ei aina tehdä päätöstä heti vaan vasta koeajan jälkeen, kun asianomaisen hoivan tarve on kartoitettu. Kolmen viimeisen vuoden aikana saadut palvelukotiyksiköt, joissa on 25 asukasta, ovat osaltaan vähentäneet painetta vanhainkotipaikkoja kohtaan. Vanhainkoti puolestaan osallistuu mm. kotipalvelun tarjoamien aterioiden tuottamiseen. Yhteistyön tarve sosiaali- ja terveystoimen avohoidon kanssa onkin lisääntynyt voimakkaasti. Hollolassa vanhustenhuollon koordinointia helpottaa se, että vanhainkodin johtaja on vuodesta 1990 vastannut myös kunnan palveluasumisen ja kotipalvelun johtamisesta.

Vanhainkodeissa on erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana panostettu suurempaan viihtyisyyteen, yksityisyyteen ja turvallisuuteen. Sen vuoksi vanhat vanhainkodit ovat joutuneet laajojen uudistusten kohteiksi. Koska useamman asukkaan huoneista on pyritty vain yhden hengen huoneisiin, on hoitopaikkojen määrä muutostöiden yhteydessä yleensä supistunut merkittävästi. Hollolassa nämä hankkeet ovat vielä edessäpäin, mutta täälläkin on vireillä suunnitelmia vanhainkodin saneeraamisesta vuoteen 1997 mennessä. Sen jälkeen vanhainkotiin jäisi vain noin 60 hoitopaikkaa.

Julkaistu aikaisemmin: "Pannav voihampaat naulaa", Hollolan kotiseutukirja VII: 41–49. Hollolan kotiseutuyhdistys ry. Lahti 1993. Tarkistettu heinäkuussa 2004. Kaivorakennusta koskeva lisäys tammikuussa 2005.

Lähteitä

  • Heikkinen, A.: Hollolan historia III. Taloudellisen ja kunnallishallinnon murroksen vuosista 1860-luvulta toiseen maailmansotaan sekä katsaus Hollolan historiaan 1940–197. Hollolan kunta. Lahti 1975.
  • Koskinen, J.: Hollolan kunnanvaltuusto 1911–1950. Lahti 1951.
  • Nieminen, K.: Lahden kauppalan historia. Lahti 1920.

Arkistot

  • Hollolan kunnanarkisto: Hollolan kuntakokouksen, kunnallislautakunnan, kunnanhallituksen sekä vaivaishoito-, köyhäinhoito-, huolto- ja sosiaalilautakuntien pöytäkirjat.