Muisto Hyömäestä: lapset ja aikuiset

Lapset ja aikuiset

Kyllä minä ainakin jouduin hoitamaan nuorempia sisaruksiani kait jo 8 vanhasta alkaen. Muistan 9-vuotiaana sen lisäksi keittäneeni isälle päivällisruuan silloin, kun äiti sattui olemaan maatalossa kesällä perunamaan vuokrapäiviä tekemässä ja isä rakennuksilla töissä. Jouduin opettamaan kolme nuorinta sisarustani lukemaankin sitä mukaan kun tulivat 5–6-vuotiaiksi. Äiti opetti minut ja pari vuotta nuoremman veljeni jo 5-vuotiaina lukemaan ja vähän laskemaankin. Kun opetin nuorempiani lukemaan, piti välillä vähän tukistaakin, että lukuhalua riitti. Olisi tehnyt mieli itsekin ulos leikkimään toisten kanssa, eikä istua opettajana. Mitään palkkaa ei kotona lasten töistä maksettu. Ei olisi tullut mieleen pyytääkään. Eihän isä, eikä äitikään kototöistä mitään palkkaa saaneet.

En muista, että lapsuudenkodissani, sen paremmin kuin omassa perheessänikään ainakaan alle 5-vuotias olisi vitsaa saanut, mutta ehkä vähän tukkapöllyä, jos ei puhe riittänyt. Hillityn kiellon piti riittää. Ei silloin lapsille karjuttu eikä huudettu kuten nykyiset vitsan säästäjät tekevät. Niinpä heistä kasvoikin lainalaiseen yhteiskuntaan sopeutuvia hillittyjä ihmisiä.

Kyllä ennen vanhaan käytettiin pyyheliinaakin käveleen opetettaessa. Itse huomasin kuitenkin aikanaan, että varminta on sittenkin kannatella käsillään kainalon alta, kun nuorempiaan opettaa käveleen. Siinä saattoi saada itse tukkapöllyn, jos se pikkukakara heilahti nurin siinä pyyheliinassa ja löi päänsä lattiaan. Mitään valjaita ei meillä ole ollut, sen paremmin kuin lapsuuskodissanikaan. Olen minä reikätuolinkin nähnyt jo 65 vuotta takaperin Tuuloksessa, mutta en muista missä talossa. Sen verran muistan, että se oli vahvasta lankusta tehty, jalat paljon ulospäin haarullaan, ettei helposti kaatunut ja sellainen reikä keskellä, että pieni lapsi mahtui siinä seisomaan käsivarret tuolin päällä. Siinä oppi seisomaan omien jalkojensa varassa ja ehkä ottamaan vähän askeleitakin, jos sai tuolin liikkumaan lattialla. Kun lapsia pidettiin ennen vanhaan kapalossa kauan aikaa, niin kävelemään oppiminen siirtyi ainakin puolentoistavuotiaaseen asti. Olen pikkupoikana tehnyt merkintöjä siitä, koska nuoremmat sisarukseni alkoivat edes konttaamaan. He olivat silloin jo yli 9 kuukauden ikäisiä. Nuorempi veljeni, 29.7.1914 syntynyt, alkoi opetella käveleen vasta 1916 tammikuussa, melkein puolitoistavuotiaana. Lasteni lapset, joita ei edes vauvana kapaloissa pidetty, ovat alkaneet opetella käveleen 11–12 kuukauden ikäisinä.

Kyllä lapsuudenkodissani istumajärjestys oli ja puhua ei ruokapöydässä juuri saanut, ei ainakaan turhaa mekkalaa pitää tahi joutui odottamaan eteisessä niin kauan, kun toiset ensin söi. Pöytä oli ikkunan alla seinässä kiinni. Isällä oli oma paikka pöydän päässä, vanhin lapsista istui toisessa päässä ja äiti nuorimpien lasten kanssa pöydän etusivulla. Kaikilla oli istuimet. Isä otti ensin ruokaa, ja hänelle kuului suurin sianlihapala kastikkeen seasta. Äiti syötti ensin vauvan ja söi sitten vasta itse. Leivän joutui äiti pureksimaan itse ennen kuin pisti sen vauvan suuhun, jolla ei ollut vielä täysiä hampaita. Vieraitten aikana joutuivat lapset seisomaan aterian aikana ja odottamaan viimeiseksi, ja kahvipöydässä ei lapset ainakaan mielin määrin saaneet ottaa pullaa ja varsinkaan piparkakkuja tai leivosta, ei ainakaan vieraitten aikana, muuten vieras olisi saanut huonon kuvan lasten kasvatuksesta. Nykyään lapset saavat ottaa itse mitä lystäävät ja usein ottavatkin katsomatta jääkö aikuisille ja vieraille mitään herkkua pöytään. He luottavat siihen, että äiti tuo lisää pöytään ja nykyään on varaa tuodakin melkein kaikilla. Minun perheessäni on vain kaksi lasta, joten heille oli aina tilaa pöydässä ja samoin on lastenlapsilla.

Kirjoittaja Toivo Armisto (s. 1907) Hauhon Hyömäestä.

Aineiston luovuttaja Marjatta Tuomisto, julkaisulupa Toivo Armiston tyttäreltä Ritva Heikkoselta 8.11.2016.